Nurmeksen kapina | Page 3

että
Juhana hänestä piti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut
hellempää tunnetta neitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän
näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä
mitenkään loukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä
muuttuisi, -- että joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen
rinnassa vastarakkauden tunnetta.
"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?" tiedusti vielä vanha Nevalainen.
"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivoakseni ette päätöksestäni pahastu".
"En voi sinua kieltää lähtemästä", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani,
parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan
kunniaksi."
Matleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat
kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.
"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä, kauanko
Herra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut,
poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön.
Rakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva

koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä.
Niin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun estää;
jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja sinä teet
sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt. Tämä usko
minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi."
Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa pakinoimassa.
Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin huonekalut
olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia. Vanha
Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin, mistä
kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä tuulella.
Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä
huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut
ruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja se
lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan
matkaan.
* * * * *
Vihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta
erittäinkin Anna pysyi valveilla. "En voi häntä unohtaa", valitti neito ja
painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. "Voi, jos joku
muu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni!
-- Mutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt
he onnellisina -- ja kauan -- ja kaukana minusta... Tahtoisinpa nähdä
sen neidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe
enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista."
Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko
kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän
lausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää
näkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti
jotensakin reipastuneelta. -- Tien haarassa kääntyi Juhana vielä
katsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä:
harmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka
tasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös
punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen,
kuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa

nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin
päästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi... Vielä hetkinen, ja
nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.

II
Rovasti.
Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin
tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo
ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja
väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu
muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein
rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta
huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että
veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän. Itselleen
oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja
Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan.
Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.
Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta.
Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin.
Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi saanut
kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut
luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä
omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän
avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.
Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä
maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan
miehuutensa ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset
housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu,
kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi
hopeahulkki, jossa oli luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.
Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.

Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan
huomiota puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se
vakavuus ja maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä
alhaisemmalla henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan.
Jälkimäinen koetti vilkkain liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen
elävästi esitellä jotakin asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen,
lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen katsovat silmänsä välähtelivät
tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa heijastellessaan. Se vilkuttelu
oli pahaenteistä, kylmää kuin päiväpaisteen kimmellys iljangolta. --
Tätä miestä muuten pidettiin suuressa arvossa terävän järkensä ja
myöskin varakkuutensa vuoksi, ja nurmeslaiset erittäinkin suosivat
Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana ja vaarallisimpana vastustajana
näillä mailla.
"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti
ikäänkuin heräten syvistä mietteistä.
"Niin", virkkoi Sormuinen. "Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen
poika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin punastuen,
milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun.
Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos