Nurmeksen kapina | Page 2

Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa
kansalle julistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta
valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies
saattaa yllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja
antautua ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai
kunnia? Jos joku toinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta
maar hänen aivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta
Jumalan sanan julistaja -- rovasti -- onko Jumalakin nyt ruvennut meitä
sortamaan?"

Näin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.
Vastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa
kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka
tavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin
mielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät
silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä.
Otsa oli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan
viehättämään kuulijaa.
Juhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut
nuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon
innokas isänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti
myöskin nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä
muodossa. Ja luonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana
kuulla setänsä saarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli
avoin kaikkinaisille yleville vaikutelmille.
Kun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa
silminnähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo
kaivannut, poikani!"
"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin
viipyneeksi tavallista kauemmin", selitti Juhana.
"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin", -- keskeytti Jaakko
puheensa, "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä
harvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen
pelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin
hurskaat laverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla
uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen,
että toki vielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla
miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa
pemahtaa ilmaan hajuttomana savuna."
Vanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:
"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat

asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo
kulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin
jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan
erilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on
minusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat
muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"
Nuorukainen nyökäytti päätänsä.
"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin
tulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä
Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää
vastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti."
Nuorukainen katseli hajamielisesti puhujaa.
"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"
"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotiin."
Vanha Nevalainen astui kaksi askelta taaksepäin ja katseli ällistyen
nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:
"Kotiin! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan
Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin
tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole mikään ihme. Ei
suinkaan."
Vanhan Jaakon oli työläs lausua viime sanojansa, niin murheelliselta
tuntui hänestä, että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänet
hylkäisi.
"Hyvä setä", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole
teihin kyllästynyt; aina olen mielelläni kuullut teidän opetuksianne
enkä voi niitä koskaan unohtaa."
"Mikä sitten onkaan syynä pyyntöösi?" sanoi vanha Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", haastoi Juhana. "Sen
vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on
ehkä myöhäistä. Sitäpaitsi on vaarallisia vehkeitä tekeillä
Nurmeksessa."
"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No, siinä tapauksessa
päätöksesi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta tulla toimeen?
Sinä olet auttanut minua ammatissani ja ollut parhaana
seurakumppaninani. Aikoisitko kauankin viipyä kotonasi?"
"En varmaan tiedä", vastasi Juhana.
"Ja sitten tulisit takaisin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.
"Jos en siellä voisi ruveta ammattiani harjoittamaan, niin luultavasti
tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani",
selitti Juhana.
"Totta kyllä, ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen,
josta ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.
Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenkin jäykistyneen
keskustelun. Hän tuli käskemään illallisaterialle.
Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen
pari kertaa rykäistyään lausui:
"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä
luotamme."
"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään,
sitten Juhanaa.
"Aivan todella", vakuutti Jaakko.
Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet
tunkeusivat väkisin hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin,
salatakseen liikutustansa.

"Ja mihin on aikomuksesi mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.
"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota
puolelta tai toiselta tekee esteen."
Seurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen
johdosta.
Ja Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi
muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar,
aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui
urhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen
läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa
Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili
nuorukaisen kuva ylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli
sammuva? Kunpa hänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon,