Novelleja II | Page 8

suuremmaksi kasvaa mestarikin
hänen silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen
kauhansa sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.

-- "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut
tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin
tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen
käyttää, vuskari, -- mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja lapsihan
Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti poika ja
on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.
Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt
Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen
mies! Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa
yhtä mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet
pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt
ja sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt,
nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon
pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina alkaa
näin:
-- "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin
prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin
Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa
--, niin sielläkös lohia saatiin!"
Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, --
harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien
rinnalla. Nevan lohet!...
Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on tujussa,
mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi
kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi
käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:
-- "Antesson menee nyt maata!"
Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson
lähtee toimittamaan:
-- "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?...
Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?... Juu ja

takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit kulkisivat
hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa sitten! Pian olisi
pankrutti talossa... Vai maata?..."
Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen
sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen Pietarin
kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän näki
Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan lohista sitä
mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi loukatun
kunnian huudahdukseen:
-- "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?"
Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä
kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät,
Nevanko lohet vai mestarinko hauet.
-- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli nuotalle
taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut Klaunoi
Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä kahdeksan
ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin; aina kun
nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi, 'Antrei
Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan keisarin
antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei tämän, mutta
sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten tarjosi aina;
'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään Suomen pojista,
semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja rupateltiin. Niin, siinä
ukko monastikin jutteli minulle semmoista, mistä ei kasettiloissa saanut
hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu kellenkään!' No ymmärsinhän
minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia, joita ministerit vaan
tiesivät'."
Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta,
koska niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet.
-- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko
makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti
nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen.

Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin
saivat näkyviin, niin -- äläpäs vedä enää!..."
-- "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta tannerta.
-- "... äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska kiljasi
vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me jäimme vaan
kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei auttanut
muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niitä on näes kaksi
vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää -- ei muuta kuin kaikki miehet
ylös kiskomaan petoa".
-- "No, mikäs siellä oli?"
-- "Ei muuta kuin lohi vaan."
Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa!
-- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja arvaahan sen,
miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat noin vaan, ritsis
ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja silloin ei auttanut muuta
kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen kävi kak-si-tois-ta miestä
lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui sittenkin niin että koko lautta
tömisi."
Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat
Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.
-- "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa
Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää
poikki, ei auttanut."
-- "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.
-- "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."
Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani
omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä
korkeammalle.

Antti läksi pois työpajasta,