Munkkiniemen Elsa | Page 3

kumminkin
äidin hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti.

Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua
kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta
hikipisaraa. Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä
päivänä. Hän ei tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli
tulevansa aivan sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden
tottakin sairas, vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut
sairauttakaan.
Ennen kun hän ennätti kaupunkiin, tuli tiellä muuan keski-ikäinen
herrasmies hänelle vastaan. Herralla oli mustaksi maalattu kävelykeppi
kädessä.
"Mistä kaukaa tyttö?" kysyi herra sauvaansa nojaten pysähtyen Elsan
kohdalla.
"Munkkiniemestä", oli vastaus.
"Sinä kun olet luutatyttö, varmaankin tunnet männyn kasvaimet eli
kärkit."
"Kyllä, hyvin ne tunnen herra."
Herra yski ja veti henkeänsä vinkumalla.
"Ne pitäis olla erinomaista rinnan lääkettä, kun niistä keittää vettä ja
sen liemen juo", sanoi herra.
Elsa hätkähti. Rinnan lääkettä, männyn kärkit, jos olisi hän
äitivainajallensakin tiennyt niistä lientä keittää. Elsa aikoi jotakin sanoa,
vaan ei suu auvennut.
Herra huomasi tytön hämmennyksen ja kysyi: "Kuinka niin
syvämietteiseksi tulit rintalääkkeestäni?"
"Niin, jos männyn kärkit todella rintaan auttaa, niin varmaankin äitini
olisi elossa. Jos sen olisin ennen tiennyt, olisin joka päivä äitilleni
kärkkilientä keittänyt."
"Onko äitisi kuollut jo?"

"Eilen haudattiin."
"Jaa, se on auttamaton paikka, vaan kerran täytyy ihmisen kuolla. Vaan
niin kuin sanoit, olisi se ollut hyvä koettaa niin kauvan, kuin äitissäsi
oli henki. Se kuitenkaan älköön sinua huolettako, sillä etpä tiennyt
konstia ja kuka tietää, olisiko tuo auttanutkaan."
Herra yski ja rinta kihisi ja köhisi.
"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä
lääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi
nauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun."
"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin."
"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti
tapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en
jaksa heitä metsästä hakea."
Siinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi
männyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.
Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa kiiruhti
kaupungista pois.
Kun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä
ett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin
hän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin
pitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.
Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan
vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä,
kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen
utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni
poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.
"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella
pojan suruun.

"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja
minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä,
kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa,
äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä."
"Mikä tauti on äidilläsi?"
"Keuhkotauti."
"No, sittenhän sen pitäisi saada lientä näistä männyn kasvaimista."
Poika katseli suurilla silmillä Elsaa.
"Niin, älä katsele mitään, tuolla on mulla korissa kärkkiä. Ne täytyy
viedä yhdelle herralle kaupunkiin. Hänelläkin on rintatauti."
Poika nousi ylös ja otti nippunsa astuen Elsan perässä siihen paikkaan,
missä Elsan kori oli.
"Sinä itkit nälkääsi; tässä on sinulle voileipää!" sanoi Elsa ja levitti
paksulta voita reikäleivän puolikkaan päälle.
"Kiitoksia!", sanoi poika alkaen jäytää voileipää.
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Yhdeksän vuoden."
"Ja minä luulin seitsenvuotiseksi, kun olet niin hirveän pieni."
Poika ei nähtävästi hyväksynyt, että häntä tuttu niin pienenä piti, koetti
siis nousta oikein seisomaan ja venyttää itseänsä pitkäksi, vaan
pienenähän pieni pysyi.
"Sinä taidat olla jo kahdeksantoista, kun olet niin iso ja pulskan
näköinen", tuumi poika.
"Sinä lasket nyt leikkiä poika, minä olen, en kahdeksantoista vaan
kahdentoista."

Siinä sitten alkoivat molemmat astumaan kaupunkiin päin. Tuli mökki
tien vierellä; mökin pihaan poikkesi Elsa ja poika seurasi perässä.
Mökin omistaja, eräs vanha mummo, oli Elsalle vanhuudesta tunnettu,
sillä siinä oli hän äitineen monta kertaa käynyt levähtämässä ja
evästään syömässä.
Mummon silmät kävivät suuriksi kun Elsa tuli ilman äitiä ainoastaan
pienen pojan seuraamana.
"Saisinko jättää tänne eväsnyyttini? En jaksaisi kantaa sitä muun
raskaan kantamuksen mukana kaupunkiin."
"Jätä vaan, lapsi", sanoi mummo.
Kun Elsa pääsi eväsnyytistänsä, otti hän puolet pojan luudista selkäänsä,
kantaen koria käsivarrellaan. Nyt joutui matka oikein vikkelästi ja
tuothätää olivat he kaupungissa. Kun pääsivät tullista sisälle, ajoi kaksi
herrasmiestä kääsyissä tullille. Toinen vanhempi, paksu herra, aukasi
kukkaronsa ja heitti pienen hopearahan lasten eteen tielle.
"NO, sinun eteesi se putosi ja sinulle hän sen heittikin", sanoi Elsa
pojalle,
"Kyllä se kuuluu, ei minulle eikä sinulle, vaan molemmille", arveli
poika.
"Mikä sinun nimes on?" sanoi Elsa.
"Minun nimeni on Matti."
Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin
hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä
tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin luudat,
maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä kotimatkalle.
Nyt ei olisi Matilla ollut muuta kuin lähteä hintoineen eväineen
Kirkkonummelle, mutta poika tahtoi nyt