Minkä mitäkin Italiasta | Page 9

karnevaali-ilossa, kun
huomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen
olivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään kirkot.
Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja klovneja. Tämä
viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja pyhiinvaeltajille, joita tapaa
kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain on niitä tänne saapunut,
varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja Englannista. Ruhtinaita ja hienoa
yleisöä, piispoja ja apotteja, maalaispappeja, kerjäläismunkkeja,
pikkuporvareita ja tavallisia talonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan
että siitä viattomasta uteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin
rakennuksia tarkastelevat, on näinä päivinä tulvinut tänne.
Tavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin
päätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo
XIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon
palvelukseen.
* * * * *
Rooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän
Pietarin kirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin
yksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon
kanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki
satatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden
pilariston ympäröimä avonainen tori.
Katsellessani tätä jättiläisrakennusta, en voinut käsittää, mihin
tarpeeseen se sellainen olisi välttämätön. Vasta riemujuhlan
paavillisessa messussa ollessani ymmärsin sen aatteen: koota erityisissä
tilaisuuksissa sisäänsä kaikki ne, jotka eri maailman ääristä
kokoontuvat tänne paavillista messua kuulemaan. Samalla ymmärsin
senkin, että kirkko tätä tarvetta tyydyttääkseen nykyisten
kulkuneuvojen aikana, joita ei rakentaja ollut lukuun ottanut, saisi olla
vielä toista puolta suurempi.
Luulen, että ainoastaan suurten maailmannäyttelyjen juhlatilaisuuksissa
saattaa sellainen väenpaljous olla yht'aikaa koolla. Jo kello 6:sta
aamulla alkoi kirkkomiesten saapuminen, ja kirjavaa joukkoa se oli.

Suuri osa on puettuna tavallisiin vaatteisiin. Mutta ainakin neljäs osa
sadastatuhannesta on pappeja pitkissä kauhtanoissaan ja mustissa
lierilakeissaan ja munkkeja erivärisissä: valkeissa, mustissa ja ruskeissa
kaavuissaan. Näkee siellä tulipunaisiakin kirkollisia pukuja, näkee
nunnia ja avojalkaisia ja paljaspäisiä hurskaita. Kaikki kiiruhtavat ne,
mitkä tullen raitiovaunuissa, mitkä ajaen ylpeissä ajopeleissä, mitkä
jalan kulkien, kirkkotornin keskustaa kohden, jossa on aukko
vahtisotamiesten muodostamassa solassa ja jossa edellisinä päivinä
jaetut pääsyliput tarkastetaan. Siitä läpi päästyään kiipeää väkijoukko
mustana muurahaisjonona pääovea kohden, josta se ainoastaan
vitkalleen pääsee sisään valumaan.
Tulen jo tuntia ennen juhlallisuuksien alkamista, mutta saan tuskin enää
sijaa kirkossa. Yhdellä silmäyksellä ja yhdestä paikasta on mahdotonta
saada käsitystä sen suuruudesta. Vaikka saisi vapaastikin kävellä,
kestäisi kuitenkin hyvä rupeama, ennenkuin voisi sen kaikkiin
osastoihin ja sokkeloihin pintapuolisestikaan tutustua. Tarvittaisiin
kuukausia, ennenkuin saisi selvän käsityksen niistä sadoista
seinämaalauksista, veistoksista, kuvapatsaista ja hautakoristeista, joita
vuosisatain kuluessa on laitettu ja koottu sekä kirkon keskiosiin että sen
kymmeniin sivukappeleihin.
Mutta niihin ei nyt huomio joudu kiinnittymään, minun yhtä vähän
kuin muidenkaan. Madonnat saavat itsekseen hymyillä, enkelit lennellä
omiksi iloikseen ja jättiläisen suuret apostolit kulmiaan rypistää.
Kaikkia läsnäolijoita hallitsee vain yksi ainoa intohimo: päästä niin
paljon kuin mahdollista kirkon keskustassa olevan alttarin läheisyyteen,
jossa paavi tulee messunsa pitämään tai edes sen sotamiesten
muodostaman käytävän luo, jota myöten hän tulee tuolillaan esille
kannettavaksi. Se halu on niin voimakas, että kaikki nuo pyhät
sivualttarit muuttuvat astinlaudoiksi ja telineiksi, joilta kukin parhaansa
mukaan koettaa saada mieleistään näköalaa.
Odotus kestää ja kestää. Juhlatunteet ehtivät haihtua ja väsymys tulee
yhä painavammaksi. Naisia pyörtyilee ja kannetaan ulos. Ihmiset
puhelevat keskenään kuin markkinoilla ja yksi ainoa suuri humina
nousee ylös kupooleihin, missä muutamassakin pyhä henki kyyhkysen
muodossa levittää siipiään. Tavallisten ihmisten päitä vähän ylempänä
heilahtelee siellä täällä valkoisia töyhtöjä vartijasotamiesten kypäreistä,
heidän kulkiessaan edestakaisin käytävää pitkin.

Mutta yht'äkkiä leimahtaa muutamasta kirkon kolkasta kiihkeä
riemuhuuto ja tuossa tuokiossa räiskää sama tuli kaikkialla. Eräästä
sivukappelista, joka on ollut punaisella veralla vaatetettuna, ilmestyy
päivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava
seurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan
näe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi
mahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi,
näen kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään
edes ja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini
ja tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa
kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen
äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan
hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän pikku pojalta, joka on
puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne
näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan
oikeauskoisen kirkon päämiehen, puolijumalansa--Paavin.
Tuntuu siltä kuin etelämaisen luonteen kaikki intohimot olisivat
päässeet liikkeelle. Innostus on todellakin »rajaton». Eläköön-huudot--
»Viva il Papa Re!» s.o. eläköön paavi-kuningas--käsien taputukset,
liehuvat liinat, sadantuhannen yhdenaikainen mielenosoitus--siinä on
todellakin katsomista ja kuulemista. Kuta keskemmä kirkkoa hän
etenee, sitä suuremmaksi kasvaa melu. Soittava orkesteri ylhäältä
lehteriltä ei kuulu mihinkään sen rinnalla. Päät tutisevat, posket
pullistuvat, silmät ovat päästä pudota noiden riemun huutajain. Enkä
kadu ollenkaan, että tulin tuota näkemään. Kuinka hyvin ymmärrän nyt
nuo uskonpuhdistajat, joiden uskonnollisia tunteita loukkasi tällainen
ihmisen jumaloiminen. Kuinka oudolta sentään tuntuu nähdä, että
tavallista ihmistä sotamiesten ja hoviherrain muodostamassa käytävässä
kannetaan juhlakulussa kirkon läpi ja asetetaan alttarille, joka
meikäläisten käsitysten mukaan on niin kokonaan toisia tarkoituksia
varten rakennettu. Mutta heikäläisistä siinä ei tietysti voi olla mitään
loukkaavaa, ovathan he joka päivä tässä samassa kirkossa tottuneet
näkemään kymmenien