Marjapojat | Page 2

sen, jolla on hyvä omatunto eikä huolta huomisesta. Hän kulki kotia
päin ja rallatteli:
Pappilan lapset Kiehkurahapset Marjani saa. Hei heli laa!
Joju myöskin läheni kotiansa, ja katseli tavan takaa marjojansa.
Kauniimmat hän nyyppäsi suuhunsa: "saatanhan syödä muutaman
marjan, mitäpä sillä väliä on", tuumi hän. Mutta marjat vähenivät
vähenemistään.
Tuossa oli muona-Matin mökki. Joju meni tupaan. Siellä oli silakkaa ja
leipää pöydällä sekä piimää läkkituopissa. Poika laski
marjatuokkosensa rahille ja meni ruokapöydän ääreen, johon istui
syömään, mitä siinä tarjolla oli.
Äiti tuli samassa sisälle. -- No, johan sinäkin olet kotona; missä marjasi
ovat? Ehkä et taas löytänytkään mitään?
-- Mitäpä nuot tuolla rahilla ovat?

-- No onhan siellä vähän marjoja sinulla, -- puhui äiti leppeämmällä
äänellä. -- Mene oitis syötyäsi viemään ne kaupunkiin, etteivät litisty.
-- En tiedä, viitsinkö.
-- Kyllä viitsimään saadaan.
Jojun huuli meni vähän lerpalleen, mutta hän ei puhunut mitään, nousi
vain ruualta, otti tuohisensa, läksi sanaakaan sanomatta ulos ovesta ja
paiskasi sen lujasti kiinni.
-- Sitä sisua, selkääsi tarvitsisit, -- huusi äiti, hypäten hänen jälkeensä.
-- Muista, että pyydät markka kolmekymmentä kannusta.
Poika meni ja oli harmissaan. Hän oli ynseä melkein aina, koska kaikki
häntäkin ynseydellä kohtelivat. Mutta kulkiessaan muistui Sakki hänen
mieleensä, tuo kummallinen poika, joka hänelle osotti hyvyyttä, ilman
että itse sai siitä pienintäkään hyötyä.
Samassa hän näki edessään erään kotikylänsä akan, joka tavallisesti
torui kylän lapsia ja jolle lapset tekivät tepposia juuri siksi, että tämä
aina oli valmis suuttumaan. Nyt Joju unhotti kaiken harminsa, unhotti
Sakin hyvyyden, ja rupesi vain tuumimaan, miten voisi tehdä
jonkunlaista kuria akalle.
Maantien varrella sijaitsevan kartanon puutarha-aidan rakosista pistäysi
ulos sireeninvesoja, ja Joju sieppasi muutamia suuria lehtiä taskuunsa
sekä kulki hiljakseen akan perässä. Vähän matkaa kartanosta kasvoi
maantien molemmilla puolin tiheä kuusimetsä. Joju juoksi metsään, ja
jouduttuaan aivan akan kohdalle, hän asetti lehden suunsa eteen ja
pamahutti sitä niin, että akka hätkähtäen katseli ympärilleen, mutta
läksi, kun ei mitään näkynyt, jälleen kulkemaan. Joju hiipi yhä
metsässä maantien varrella ja paukahutteli tuon tuostakin sireenin lehtiä,
siksi että kaikki olivat lopussa. Nyt hän läähättäen juoksi muijan
perässä ja huusi: -- Odottakaa, Reetta muori, pelkään niin helkkaristi,
kun tuolla ammutaan metsässä. Sotilaat luulemma siellä pitävät
leikkisotaa.

-- Hyvänen aika, mihinkä tässä nyt joudutaan? Ovat minun jo
pelästyttäneet aivan hukkaan, kun en käsittänyt, mistä se pauke tuli.
Jospa tässä edes olisi torppa, johon suojaan pääsisi.
-- Niin, Reetta muori, kyllä teidän hullusti käy, ellei leikkisota jo ole
loppunut. Mutta minä riennän kaupunkiin, että saan marjani kaupaksi.
Hyvästi, muori!
Joju riensi marjoineen kaupunkia kohti, mutta muori jäi miettimään
tuota epäiltävää ampumista, ja vihdoin hänelle selvisi, että koko
ampuminen "oli kun olikin vain Joju-ilkiön temppuja".

II.
-- Hyvää päivää! Onko meidän Ruskasta täällä näkynyt?
-- On. Sakki juuri vast'ikään sanoi, että muona-Matin Ruskanen tuolla
portin takana ammuu, ja minä käskin hänen laskemaan sen karjapihaan,
siksi kunnes hän joutuisi saattamaan sitä kotia.
-- On niistä elävistä se vastus näin kuumalla varsinkin, kun
kärväsparvien hätyyttämänä juoksevat minne milloinkin. Mutta millä
tässä köyhä eläisi, jollei maitotippaa olisi lapsilleen antaa? Kyllä tässä
vastus sittekin on, kun lehmänkin elannosta on päivätyöt tehtävät.
-- Niin kuinkas sitten, ei suinkaan ilmaiseksi.
-- No semmoiset kun provasti saisivat kyllä ilmaiseksi antaa köyhän
muonamiehen lehmän käydä pappilan laitumella.
-- Kyllä sitten lehmiä ilmaantuisi pappilan hakaan niin monta, ettei
enään omille olisi ruohonkorttakaan.
-- Niin, sopii sinun puolustaa, kun olette hyvissä varoissa; mutta toista
meidän on.
-- Työllämme mekin elämme, ja kaikin kokoomme sen mukaan, kuin

voimia riittää.
-- Millä sitä lapset kokoovat?
-- Hannes meidän on jo renkipoikana, ja Sakki saa hyvän päiväpalkan
marjojen poimimisella.
-- Mitä niillä marjoilla saa. Olen itse joskus pyhä-iltoina poiminut ja
vienyt kaupunkiin, mutta ne menevät kokoon, ja sitte ei niistä saakkaan
sitä hintaa, mitä pitäisi saada, vaan rouvat sanovat: "ne ovat litistyneitä,
ei ne ole friskiä", -- minä viisi heidän "friskistään", sanoin vain: ellei
kelpaa, niin saa olla kelpaamatta, itselleni ne ainakin kelpaavat, -- ja
siihen jätin koko rouvan ja toin marjani kotia. Hukkaan sinne menisin
päiviäni panemaan.
-- Joka paljon pyytää, ei mitään saa, sanoo sananlasku. Olisit myynyt
sillä hinnalla, minkä rouva olisi antanut, niin varmaan olisit kuitenkin
saanut vaivasi palkituksi.
-- Mutta kas kun en viitsinyt antaa.
-- Meidän Sakki on koonnut jo 50 markkaa pelkillä mansikoilla.
-- Hyvänen aika! Ei Joju vain viitsisi, enkä minä liioin. Olemmekin
isän kanssa tuumineet, että syksyllä muuttaisimme Helsinkiin; siellä
sitä kuuluu sentään aina saavan paremmin työn ansiota.
-- Luuletko? Epäilen minä vain. Kyllä täällä vähemmällä toimeen tulee.
Jos tulot ovat tavallaan niukemmat, niin saattaahan täällä lehmän pitää,
kun ahkeraan kokoo lehtiä talven varaksi. Ja kun sitten vielä on
perunamaata, niin siinä jo on särvintä sen verran kuin meikäläiset
tarvitsee. Lapsetkin suuressa kaupungissa joutuvat kaikenlaisiin
viettelyksiin.
-- Oli mit'oli mutta kyllä sinne muutamme.
-- Katsokaa, äiti, miten suuria mansikoita olen löytänyt
niitynpientarelta!

-- No katsoppas vain Sakkia, niitä varmaan on koko kannu! sanoi
muona-Matin vaimo.
-- On kyllä. Joka päivä hän marjoja