Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 8

nähdä sulhostain.
Tääll' istun nyt ja kehrään vaan,
Ei rulla viel' oo puolillaan;
Ties
Herra, milloin täys' on työ
Ja pitkän illan päättää yö!
Mökin poika.
Väsyksiin asti hakkasin,
Ja hakkaan uudestain,
Ja kirves pystyy
kylläkin,
Mut puu ei kaadu vain.
Kyll' ennen tuntui, kun ma löin;
Nyt käs' on hermotoin,
Kun
talvikauden pettua söin
Ja vettä päälle join.
Jos hyötyäin vaan katsoisin
Ma virkaa vaihdellen,
Isännän ehkä
saisinkin,
Joll' leip' ois rukiinen.
Ens' kaupungissa palkinnon
Kai saisin kunnostain. --
Niin mietin,
mutta muuttohon
En tuonne mieli vain.
Siell' liekö vuorta lehtoisaa,
Mi lampeen kuvastuu?
Yht' armaanako
aamu saa
Ja ilta laskeuu?
Siell' luoko laakso tuoksujaan
Ja kangas mäntyjään?
Ja hän, ku
soittaa torvellaan,
Siell' liekö ensinkään?
Turvatta pilvi kiidättää
Ratoksi tuulien --
Kotoa vailla, ystävää

Mit' onpi ihminen?
Jos Herra kuulis ääntä maan
Ja hädän hoivaa sois,
Parempi vuosi
tultuaan
Paremman leivän tois.
Soutaja.

Et, poika, soutaa voi,
Ell'ei sun laulus soi!
Kätespä airoon herpoaa
--
Ken sitte purtta jouduttaa?
Ei aalto enää käy,
Ei auringosta näy
Kuin lännen puolla juova vaan,

Ja veess' on taivas mustissaan.
Oi poika, lausu sie,
Minnekkä vie sun tie?
Mi sull' on yksin homma,
työ,
Kun makeaan jo nukkuu yö?
Linnutko lentävät
Rannalta säikytät?
Sä käytkö kuikkaa ajellen,

Vai sorsaa poikki lahtien?
Sä, joka kysellyt
Mult' ennen oot kuin nyt,
Vuorilla, metsill' asujain,

Oi kaiku! kuule vastuutain:
En liutaa liitävää
Rannalta säikytä;
En kuikkaa kulje ajellen,
En
sorsaa poikki lahtien;
Aatostan' ajan mie:
Jok' airon-otto vie,
Jos kuinka huono heikko
vain,
Mun likemmäksi aatostain.
Miss' sauhu tupruaa
Sinervän harjun taa,
Ma järven päässä töllin
nään,
Johon aatos karkas eeltäpäin.
Siell' eellä koittehen
Ma löydän jälleen sen,
Kun venho saapuu
valkamaan
Ja helmahain ma neidon saan.
Laulurastas.
Jo helppo olla on ja hengittää;
Ei päivän liestä jyrkkään liekkivää!

Suvista päivää jäljell' ompi vaan
Tuo lännen läike vilkkuin lehtolaan

Ja tuulen viuhka viilee tenhoton,
Jok' untuu kohta
kukkaislaaksohon.
Sä yksin, kirkkaan illan ystävyt,
Oi laulurastas! rauhaa sorrat nyt.

Jos päiv' on kuuma, illat suloiset,
Sä virttäs kummallakin kirjailet,


Ja maalaat soinnuin sortumattomin
Uskollisuutes juhlaa keväisin.
Sull' on kuin mulla armas, lausuas
Hänelle hellää huoltas, riemujas;

Kuin sie, ma sainko äänen sointuvan,
Niin hellän kielen,
helppotajuisan?
Oi voinko virkkaa ees ma lempeäin?
Sun laillas
olla lämmin lemmestäin?
Oi autuas, ken luontoon uinahtaa
Ja hältä lemmet, laulut, lauseet saa,

Eik' äidinkieltään hukkaa kulkeissaan;
Hän uneksii ja lausuu
uniaan,
Mutt' säännöist' irroillaan hän uneilee
Viisautta vaan ja
virttä haastelee.
Sua, lehdon soitin, siksi kuuntelen,
Kuin sammuu illan rusko
viimeinen,
Ja öinen soihtu kalpee kuumottaa;
Majalla neito nyt mua
kohtajaa, --
Ja sitten, kuinka laulus ymmärsin,
Suusanoin virka en,
vaan suudelmin.
Linnustaja-poika.
Nyt lintu hyppii maassa vaan
Ja lehvä varjoaa;
En ampunut oo
kertaakaan,
Ja nyt jo illastaa.
Jos talvi kerran joutuiskin
Ja lunta myötään tois,
Niin riekon jäljet
huomaisin,
Ja teeri puussa ois.
Jos ilma kerran kylmenis
Ja lehdet varistais,
Tuoll' laaksoss' ehkä
elelis,
Pyyparven nähdä sais.
Pian riekon jäljet näyttäyy,
Ja pyylt' on suoja pois;
Vaan milloin
saalis ilmestyy,
Ku hauskin nähdä ois.
Täss' silmin minä -- tuossa hän;
Ah! emme yhdy vaan!
Vaikk' oisin
tiellä silminnän,
Hänt' en näe kumminkaan.
Välissä vett' on, vuorelaa
Ja kangas honkineen;
Meit' aamu, ilta
erottaa,
Ehk' yökin varjoineen.

Aamu.
Koi jo ruskopiskuloilla
Idän pilvet kirjoaa,
Pensaill',
lehti-silmikoilla
Kastehelmet kimaltaa.
Ilovirttä linnut raikuu,
Puusta puuhun lennellen,
Tuhat riemun ääntä
kaikuu,
Vaietessa tuhanten.
Hiljaa värjyy vetten pinta,
Leyhkä lehvää häilyttää,
Nurmi elää,
suloisinta
Kukkaislemua henkäjää.
Enkel' kaukotaivahista,
Armas joka olennon,
Koitar! tokko
murheellista
Silmää silmäs nähnyt on?
Pois on huolten harmaa häivä,
Mielen pilvet hajallaan;

Lapsen-ijässäänpä päivä
Suosii lapsenmieltä vaan.
Tuska on ja kaipuu poissa;
Rauha, toivo vallitsee.
Luonnon päivän
aamukoissa
Sielun aamu valkenee.
Suudelma.
Sua kyltymättä suutelen;
Ja tokko konsaan kyllyn? En.
Nyt, tyttö
kulta, lausu tuo:
Mink' onnen muisku sulle suo?
Sä suosit tuota niinkuin mie;
No missähän sen hauskuus lie?
Niin
kysyn, äsken kyselin,
Ja vastaelet vaan suudelmin.
Jos hunajaa mun suussan' ois,
Ei muiskus hellemp' olla vois
Jos
sappee siihen pirskottais,
Yht' armas oisi suudelmais.
No, minkäs syyksi keksinet,
Jos kysytään: miks suutelet?
Jos tutkis
joku hävytöin:
Miks' suutelette päivin öin?
Tylysti kansa päättelee,
Mitäspä tuosta lausunee,
Ku suutelee vaan
yhtenään
Eik' itse tiedä syytäkään?

En itsekään oo urkkinut,
Mit' auttanee nuo suutelut;
Mut kuolisin,
jos suljettais
Mua hetkeks' sulohuuliltais.
Katuva.
Oi, poppel'lehto, varjos huostaan peitä,
Min kuulit viimein varjotessas
meitä;
Mit' innoissaan hän pyysi, suuttui syyttä --
Ol' varten sua ja
mua ja äänetyyttä.
Sill' ylhäält' aurinko jo länteen lähti,
Ei silmääns' auaissut viel'
iltatähti.
Yövuodettaan jo tuulen siipi viisti,
Kun erosuudelmaa hän
multa kiisti.
Mit' tunsin, ilmoittaa vaan saatan sulle:
Surunsa, itkuns' ol' kuin tulta
mulle;
Sadasti riemull' oisin suudellunna,
Jos kaino tyttö oisi
juljennunna.
Jos jolloinkin hän aikoo uinahdella
Sun allas, hetken aikaa vilvotella,

Niin virka hälle, jos sull' lienee kieli,
Mit' ääntelee nyt hiljaa arka
mieli:
"Äl', armas poika, solvausta muista!
Hän kylm' on näköjään, vaan
miel' on toista;
Vaikk' oikkuiselta näyttää, ällös suutu --
Ei
milloinkaan sun tyttös lempi muutu."
Se oli ennen.
Ylhälle santaan
Järvi jo myrskyää,
Jäänyt ei rantaan
Koivua
vihriää;
Maata jo kylmää jää.
Sie kera kukkain
Luotani mennyt pois,
Kyynele-rukkain
Jos sinut
tänne tois,
Mieleni haastaa ois:
"Tyttö, ka, kuin on
Muoto jo lehdon muu!
Vihreä muinon
Siell'
oli lemmenpuu;
Kaikki jo surkastuu".

Tyttöpä mennen
Haastelis sitten niin:
"Hohtipa ennen
Poikani
poskikin,
Vaan --s' oli ennen niin!"
Merimiehen morsian.
Tuuli yltyy riehumaan,
Mastot täyttyy purjeillaan,
Laiva lähtee
kaukoteille,
Herra ties kons' ehtii meille!
Sie ku lähdet! katsehen
Suotko vielä raukallen?
Ah, sun voisin
nähdä vielä,
Ellei itku oisi tiellä.
Jospa linnun siivet ois,
Lokkina jos lentää vois,
Seuraisin sua
ilomiellä
Tuntemattomalla tiellä!
Minne saisit saapuisin,
Kääntyessäs kääntyisin,
Liehusiivin
heilahtaisin,
Lennoss' silmäykses saisin.
Mutta tyttö parka saa
Jäähyväisiks' liehuttaa
Itkumärkää huiviansa,

Jäädä rantaan kaihon kanssa.
Entäs vielä seuraisin!
Täytyy mennä takaisin,
Ennenkuin on tullut
ilta,
Purjeen vienyt katsojilta;
Täytyy riistää mielestäin
Kaipuu, ainut ystäväin,
Pestä poies
kyyneleeni,
Ettei nähtäis itkeneeni.
Tervehdys.
Synkkä kuuro, taivaan valjetessa,
Väistyy tieltä ilta-auringon,

Aallon tuutu-lasna heiluessa
Päivän myrsky uinuu lepohon.
Hän, jok' aikaa jo mua kaipajaapi,
Viel' ei