Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 7

rintuessa!
Lapsen haudalla.
Ken lie niin lyhyeks säädellyt,
Oi lapsi, ties', ku jättänyt
Maan
riemut oot ja huolet?
Sait nähdä vasta kevättäs,
Tok' asui kyynel
silmässäs,
Sielussas tuskan nuolet.
Taas rauhas sulle annettiin,

Makeesti, syyväst' uinut niin,
Kuin kukka kankahalla,
Mi nukkuu
lunten alla.
Oi onnee suurta voittoisaa,
Kun täyden päiväpalkan saa
Jo
huomenkoittehella!
Monella murheen-alhoss' on
Elonsa aamu
riemut on
Ja vaivaa iltasella,
Ja eikä pääse vihdoinkaan
Niin
saastatonna sielultaan
Helteestä luokse Luojan,
Ikuisten palmuin
suojaan.
Elo ja Kuolo.
Elon enkel' Luojan kädell' istuiksen,
Alla maa viel' uinui
lapsuudessahan;
Näki korkuudestaan Korkein suuttuen
Ensi synnin
siinä nyt jo versovan.
Lennä, lausui Herra elon hengellen,
Rankaiseppa maata syntiin
uupuvaa!
Älköön riemu kukkiko siell' ikuinen,
Turmelust' ei
mikään luotu välttää saa!
Herran airut lensi maahan syntisään,
Riehui kalvallaan, kun Herra
käski näin;
Mullan lapsi turman jäljet nähtyään,
Valkohengen
kutsui *Kuoloks'*, säikähtäin.
Korkee niittomies ei säästä. -- Kalvallaan
Kaataa halvat ruohot,
tammet korkeat;
Suuret pienet, orjat herrat -- kaikki vaan
Ankaraa
ja voimakasta kammoovat.
Mutta täällä kaatamista uhreistaan
Jalouden hän korjaa heissä

piillehen,
Saasta-aineksista puhdisteltuaan
Sovitellen kaikki vie taas
Herrallen.
Ijäkkäälle.
Entis-aikaa kaivatenko kuljet
Vaiti, vanhus, mieles muilta suljet,

Nousten ijän kylmää kukkulaa?
Surret kai, kun mieleen muistuu aikas,

Jolloin tunne sulle ihmeet taikas,
Nuoruuttansa lämmin suoni sykki

Milloin tuskaa, milloin autuutta?
Hekkuman ei ruusut tielläs puhkee;
Kunnian ja lemmen lippu uhkee

Loitoll' liehuu korpi-polultas;
Riemun leudot palsamiset tuulet,

Maljan mahlat, immen ruusuhuulet
Sairaan virkistää ja orjaa tenhoo,

Ah, vaan sun ei tenhoo rintoas.
Mikä palkinnee sun vaivas? mikä?
Jäseneskö, joita sorsi ikä,
Vai
tuo kaipuu määrään saamaton?
Taikka kätkeneekö mökkis rauska

Jotain nautintaa tai lahjaa hauskaa
Riemun eestä, jonka kevät toi ja

Ilkuten vei myötään armoton?
Niinpä! sielus pohjukasta kukkaa
Joka himoltas, jonk' aika hukkaa,

Halua puhtaampaa ja parempaa.
Ah, me näemme kuoren, emme
juurta,
Kurtut näemme vaan, jotk' otsas uurtaa,
Emme sielussasi
rauhatarta
Ja sen siellä luomaa onnelaa.
Konsa päivän purppurliekit väikkyy,
Tenhoten meit', usvat kultaa
läikkyy,
Kukka tenhoo piillen umpussaan;
Vaan kun päivän armas
leimu vaipuu,
Multaa kultaamasta hohde haipuu,
Silloin tähditelty
taivas loistaa
Katoomattomalla kaunollaan.
Niin, kons' elon ilta hämärtääpi,
Sielun taakse maiset murheet jääpi,

Ja sen taivas kirkas aukenee;
Käykö raskaaks' jättää elon päivää?

Voitko kaivata sen valohäivää,
Kun on iltas niinkuin tähtitaivas

Kirkas, toivos ääretön kuin se?

Armaimmaks' mik' ennen sulle näytti,
Toivos rohkeinkin, mink' onni
täytti,
Silmistäs jo tyhjiin raukeaa;
Niinkuin kulkijalle Alppimailla

Laakson riemut viehätyst' on vailla,
Kun hän korkeall' on vuoren
laella
Ja hänt' ylhäis-ilma vilvottaa.
Mik' on autuus etsimämme täällä?
Haamu, aave, kukkaisverho päällä,

Jonka yöstään kuvas-aisti loi;
Hehkuhelmans' avaa tuolle kaipuu,

Riemuten sen syliin kaikki vaipuu;
Vaan kuin savuihin meit' aave
kiertää
Synkkä, rauhaton ja ilkamoi.
Miekkonen sä! ei sua turhuus voita;
Et sä usko maisen kevään koita,

Pettävän kun näit sen loistehen.
Vaiheet eivät ehdi huoneellesi;

Minkä toivot, min sait omaksesi,
Niit' ei kuoloisuuden lehdot kasva,

Ei ne riudu näiden riutuen.
Suojaa himoilta ja harhailulta,
Muiston kantelolta sointo-kulta,

Hauta hymysuin mi viittoilee,
Ääni, joka haudan takaa ääntää,

Kutsuu, lohduttaa ja kulkus sääntää; --
Siin' on onni, jonne pyrit,
jonka
Vanhan tyyni polku tarjonnee.
Terve sulle! sull' on voitto, valta!
Hopeepäisnä aian myrskyn alta

Käyt sä ijäisyyden rantaa päin,
Niinkuin laivur', päässyt valkamille,

Kaukaa katsoin vaahto-lainehille.
Ilon valkoviirtä liehuttaapi,

Isänmaansa rantaa tervehtäin.
Laulaja.
Hän laakson helmass' eli lapsuuttaan,
Se tyyni ol' kuin lähde hänen
pirtillänsä;
Toi aamu toivon, rauhan tullessaan,
Ei tuskaa jättänyt se
mennessänsä.
Hän viel' ei uneillutkaan mainettaan,
Ei aavisteltu miehen vastaisuutta;

Vaan suuruus mahtui pieneen mailimaan,
Ja kevät siihen loihti
ihanuutta.

Näin umpimielisnä ja outona,
Vaan seurustellen jylhän luonnon
kanssa,
Hän voiman kieltä oppi virralta,
Ja kaipuun kieltä
metsäpuroltansa.
Kun vuor' ei vanku, vaikka riehuu syys;
Se lausui miehen mieltä,
saukaruutta,
Ja naisen mieltä taivaan siintävyys,
Ja niityn kukat
henki rakkautta.
Näin kasvoi hän ja varttui hengeltään,
Ja tunsi tuskat, riemut
rinnassansa;
Niin majaa hyvästel' ja äitiään
Ja kannel käessä lääksi
laaksostansa.
Näin kaukomaille kulki laulaen,
Ja linnat lauluillaan ja töllit voitti;

Hän lauloi -- vapaaks' orja luulihen,
Kuninkaan otsa seestyi, kun hän
soitti.
Salissa seisoi jalo, innoissaan
Kertoillen sankartöitä sävelillä:
Kuin
tähti kiilsi silmä ruhtinaan
Ja urhoin kilvet kalkkui ympärillä.
Ja impi istui, virttä kuunnellen,
Ja silmät loi päin seuraa uljahinta,

Ja poski punertui ja outojen
Tunteiden alla kuohui hento rinta.
Näin keväimensä vietti laulelmin
Ja suven aiat lauluin sulostutti,

Siks'kuin loi aika lunta hapsihin,
Ja posken ruusut kaikki kalvetutti.
Hän silloin kääntyi kotihinsa, tuoll'
Iloisna kerran kanneltansa kätti,

Ja laski syvän soinnelman -- ja kuol'
Ja hengen kotimaalle hengen
jätti.
Runoojan hautapatsas murenee,
Sen all' ol' tuhkans' ammoin
katkoksessa;
Vaan mertä maita laulu lentelee,
Ja sielut hehkuu jaloa
muistellessa.
Ikävöinnälle.
Maan jumaloille laulamaan en hanki,
Vaan uhrikseen nyt

lyyrynsointujain
Saa ikävyys, tuo itkeentynyt vanki,
Niin outona ku
piilee rinnassain.
Siell' elon huolten kesken viipyy jalo,
Hämärät entismuistot
sielussaan;
Hämärtyy kyyneliin sen silmäin valo,
Hapuilee helmans'
avoin tyhjää vaan.
Oi, miks' en onnee luoda voi ma sille,
En viilistää sen mieltä
polttavaa!
Mi siipi veis mun valon lähtehille,
Kuink' isänmaansa
vieras saavuttaa?
Ah! ikuisuus vaan voipi lahjoillansa
Tuon kaipuun polttotuskat
viihdyttää;
Kuin valtiaskin kylmää kruunuansa,
Niin enkel maiset
riemut hylkäjää.
Siks' katselee, ain' aamun sarastellen,
Hän inhaa päivää kohden itkien,

Eloni hetket mittaa huoahdellen
Ja lukee sykkimätkin sydämmen.
Oi, vieras kaukomailta, mieles malta!
Ei pitkä oo tää kova koitukses:

Tuleepi yö, kun horto vahtis valtaa
Ja hiljaa murtaa sortokahlehes.
Vapaana lentäin heität maisen huolen,
Kirkastuneena täältä heilahdat,

Ja maaliman ja tähtein tuolla puolen
Kotoisen taivahas sa saavutat.
Palvelustyttö.
Oi, jospa pyhät kellot sois
Ja ylläin juhlaverhat ois.
Ja yö ja usva
hälvenis,
Ja pyhä-aamu valkenis!
Ah, silloin viikon vaivat on
Ohitse, pääsen kirkkohon,
Ja kirkoll'
armaan nähdä saan,
Ku viikon kaipas kultoaan.
Kai siellä mäellä seisonee
Hän ennalt' yksin, vartoillee.
Ja järven
jäille katsahtaa,
Kun reet ja kansa tulvajaa.
Mua vaan hän etsii silmillään:
Ja joukko karttuu yhtenään,
Siin'

äkkiään mä ilmenen
Ja naurain häntä kättelen.
Nyt laula, sirkka, siksikun
Päreeni palaa loppuhun,
Ja taas saan
maata vuoteellain
Ja unta