Luutnantti Jergunovin juttu

Luutnantti Jergunovin juttu, by
Ivan Turgenev

The Project Gutenberg EBook of Luutnantti Jergunovin juttu, by Ivan
Turgenev This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Luutnantti Jergunovin juttu
Author: Ivan Turgenev
Translator: Elisabeth Löfgren
Release Date: October 22, 2007 [EBook #23151]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
LUUTNANTTI JERGUNOVIN JUTTU ***

Produced by Tapio Riikonen

LUUTNANTTI JERGUNOVIN JUTTU
Kertonut

Ivan Turgenjev
Suomennos.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

I.
Muutamana iltana kertoi taas luutnantti Jergunov meille juttunsa
eräästä elämänsä kohtauksesta. Hänellä oli tapana sillä huvittaa meitä
säännöllisesti kerta kuukaudessa, ja me kuuntelimme häntä joka kerta
uudella mieltymyksellä, vaikka me melkein tunsimme jutun kaikki
erityis-seikat ulkoa. Nämä erityis-seikat olivat niin sanoaksemme
ikäänkuin sienet puukannon ympärille vähitellen kasvaneet
kertomuksen alkuperäisen rungon ympäri. Koko hänen
kertomis-tapansa oli meille siksi hyvin tuttu, ett'ei meidän ollut
ollenkaan vaikeata täyttää niitä paikkoja, mitkä hän unhotti tahi jätti
pois. Vaan oli miten oli; luutnantti on nyt kuollut, eikä löydy ketään
jäljellä, joka kertoisi hänen juttunsa; siitä syystä olemme päättäneet
saattaa sen yleisön tietoon.
Se, minkä luutnantti kertoi itselleen tapahtuneen, oli tapahtunut hänen
nuoruudessaan, noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Hänen tapansa
oli sanoa itsestään, että hän siihen aikaan oli sievä ja kaunis nuori mies,
posket kuin maitoa ja verta, huulet ruusunpunaiset, tukka kihara ja
silmät terävät kuin haukan silmät. Me luotimme hänen sanaansa,
vaikka tästä kaikesta nyt ei enää näkynyt mitään. Hänen ulkonäkönsä
oli meistä ennemmin hyvin tavallinen, hänen kasvonsa olivat
jokapäiväiset ja uneliaat, hänen vartalonsa ruma ja kömpelöinen;
kuitenkaan emme saa unohtaa, ett'ei mikään kauneus kestä kovin kauan!
Muuten löytyi vielä somuuden jäännöksiä luutnantissa jäljellä. Vielä
vanhoilla päivillään kävi hän puettuna jalkahihnoilla varustettuihin
hyvin ahtaisin pinkkahousuihin, puristi kureliivillä paksua vartaloansa,
kiharoitsi hiuksiansa ja mustasi viiksiänsä persialaisella voiteella, joka
kuitenkin enemmän vivahti punaiseen ja viheriäiseen kuin mustaan.
Ylipäänsä oli luutnantti hyvin kunnian-arvoinen aatelismies, vaikka hän

whisti-pelissä mielellään vilkasi pienillä harmailla silmillään vieressään
istujan korttiin, jota hän kuitenkin vähemmin teki voitonhimosta, kuin
tarkkuudesta taloudellisissa asioissa, sillä hänelle ei ollut mieleen
tarpeettomasti kadottaa rahoja. -- Olkoon kuitenkin kylliksi puhuttu
luutnantin persoonasta, käykäämme hänen kertomukseensa.
Olipahan kevät-aikaan silloin vielä aivan uudessa Nikolajevin
kaupungissa Dnjepr-joen suulla. Herra Jergunovin, joka arvoltaan oli
laivaston luutnantti, oli hallitus lähettänyt sinne, uskoen hänelle tärkeän
toimen. Koska häntä pidettiin ymmärtäväisenä ja luotettavana
upseerina, oli hän saanut toimekseen johtaa tärkeitä vesirakennustöitä,
ja usein sai hän vastaanottaa melkoisia rahasummia, joita hän
suuremman varmuuden vuoksi kantoi nahkavyöhön ommeltuina
vyötäsillään. Luutnantti Jergunov olikin, vaikka nuori, hyvin
ymmärtäväinen ja vakava käytöksessään: hän karttoi huolellisesti
jokaista sopimatonta tekoa; ei siihen aikaan koskaan kosketellut
kortteja, ei koskaan juonut viiniä ja vieläpä vältti kaikkia seurojakin
niin että hän sävyisemmiltä kumppaneiltaan oli saanut
haukkuma-nimen "nuori neiti", kun hurjemmat niiden joukossa antoivat
hänelle liika-nimen "yömyssy".
Luutnantissa oli yksi ainoa heikkous: hänen sydämensä oli kovin
herkkätuntoinen kauniin sukupuolen sulouden suhteen; mutta yksin
tässäkin asiassa saattoi hän hillitä himon kuohua ja karttoi viisaasti mitä
hän itse olisi nimittänyt "heikkoudelle vallan antamiseksi". Varhain
nousi hän aamusilla, pani aikaisin iltasilla maata, täytti tarkalleen
tehtävänsä, eikä suonut itselleen mitään muuta huvitusta kuin pitkän
kävelyn, jonka hän joka ilta teki Nikolajevin kaukaisempiin
kaupungin-osiin. Hän ei koskaan lukenut kirjoja, koska pelkäsi veren
nousevan päähän ja hänen täytyikin joka kevät vastustaa tätä verevyyttä
kaikenlaisilla keitteillä. Joka ilta, riisuttuaan univormunsa ja mitä
huolellisimmasti sitä korjattuaan omalla kädellään, läksi luutnanttimme
kävelemään etukaupunkien hedelmäpuutarhoihin päin ja asteli
määräkkäillä askelilla pitkin niiden pitkiä puuaitoja. Hän seisattui usein,
ihmetteli kaunista luontoa, poimi kukan muistoksi ja tunsi silloin
jonkunlaisen tyytyväisyyden; vaan todellisen nautinnon tunsi hän, jos
häntä vastaan tuli joku "pieni Cupido" [rakkauden jumala], s.o. joku

sievä porvarintyttö, joku niin sanottu "sydämen lämmittäjä" hartioilla,
ruudukas huivi päässä ja pieni paketti kainalossa kepein askelin riensi
kotiin päin. Koska hän, oman lauseensa mukaan, kyllä oli luonteeltaan
helposti liikutettu, vaan kuitenkin kaino, niin ei luutnantti koskaan
puhutellut "pientä Cupidoa", mutta joka kerran hän hymyili
ystävällisesti hänelle ja seurasi häntä kauan lempein katsein; sen
perästä päästi hän syvän huokauksen, palasi kamariinsa samalla
juhlallisella käynnillä, istuutui ikkunan viereen, taipui noin puoleksi
tunniksi mietteisinsä ja poltti sill'aikaa ajattelevaisena suuresta
merenvaahto-piipusta kauhean väkevää tupakkaa, jota hänen kumminsa,
eräs saksalainen polisi-virkamies, oli hänelle lahjoittanut.
Niin kului päivät ilman surutta, ilman ilotta.
Mutta muutamana iltana, kun luutnantti palasi kotia kolkon-autiota
kujakatua, kuuli hän äkkiä takanansa kiirehtiviä askeleita ja epäselvää
nyyhkytysten keskeyttämää puhetta. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi
nuoren tytön noin kahdenkymmenen vuoden iässä, jonka erinomaisen
suloiset kasvot olivat aivan kyynelten vallassa. Yhtä suuri kuin
odottamaton onnettomuus näkyi kohdanneen häntä. Hän juoksi, hän
hoiperteli, hän puheli itsekseen ja heitteli käsiään huokaillen. Hänen
valkoiset hiuksensa olivat hajallansa, ja hänen kaulaliinansa -- siihen
aikaan ei tiedetty mantiljista eikä burnus'ista -- oli soljunut alas hänen
hartioiltaan ja sitä piti kiinni