Liv | Page 8

Se on semmoista, mitä talvi tuo
mukanansa".
Eräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen
evankeliumin 18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot
käsiin kätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista
nuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei nyt
onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä, mutta
silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen sieluunsa:
"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin
tulevat! Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"
Hän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta tämä
istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen puhtaille,
kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät leikkaavat
sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa ikäänkuin
repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki kasvojansa, mutta
suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän koetti nauraa,
mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi, huone pyöri
hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin, ja hänestä
oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen lausuen: "voi
sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee". Hän katsoi toiselle puolelle,
hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi kuitenkin siinä
tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli tukehtumaisillaan.
Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin kiinninaulittuna tuoliin.
Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli kuitenkin "voi sitä ihmistä,
jonka kautta pahennus tulee", ja Liv istui siinä kirkkaana, valoisana
lukien hänen tuomiotaan.
Seuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan
tullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen
ilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin istui
hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti synkkämieliseltä,

ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.
"Miksi et puhu isälleni?" kysyi hän, "ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain
tuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen".
"Ei minulta mitään puutu", sanoi Aslak, "se on vaan semmoista, mikä
haihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee".
"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina", jatkoi
Liv, "ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun saa puhua
jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin hiljainen".
"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla", sanoi Aslak
säikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. "Sinä tiedät että usein olen
pyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani.
Mitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit
hänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole
mielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin
kuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä
hyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä
sitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä
kuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä
jok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan
minusta ja jutuistani isällesi".
Aslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin nopeasti
ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla ja katseli
häntä lempeästi.
"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten", sanoi hän, "mutta
minulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen
sinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista
kuunnella".
Aslak ei vastannut.
"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena",
jatkoi Liv, "ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi,

kiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en
tuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin
suora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit
nähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle niin
että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit. Arvaathan
kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä niin yksinäni.
Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa, kun olet
murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä; en tiedä
mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus sinuun,
ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi".
Aslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena
hiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.
"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! -- Entäs jo olisin konna, jos olisin tullut
tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut että
isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret kaikki,
kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi ainoatakaan
vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä --" Hän vaikeni, sillä Liv oli
noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.
"Sinä melkein peloitat minua nyt", sanoi hän.
Aslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle
jälleen.
"Äläpäs huoli lörpötyksistäni", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni.
"Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä
päivää, jolloin sinua pettäisin".
Hän tarttui Livin käteen, pudisti sitä ja katseli hänen silmiinsä. "Mutta
minun on niin paha olla tänä iltana", lisäsi hän, päästi käden ja katseli
laattiaan. Näin hän istui hetken. Liv seisoi vielä.
"Luenko sinulle vähäisen?" kysyi Liv hiljaa.
"Ei -- ei --", änkytti Aslak ikäänkuin pelästyen. "Vaan -- lue