Liv | Page 7

taito antaa lahjalle arvon".
"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin", sanoi Aslak, eikä heidän
välillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.

KOLMAS LUKU.
Aslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin
jääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella
kädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän heidän
välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin läsnä ollessa
oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa paikassa, ei
puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja väsymätöin
hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän käskiessä sitä
tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä Livin kanssa, silloinpa

mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja naurusuinen, sanoja vyöri
suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä, mustat silmänsä loistivat, hän
kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin putosi käsistä ja hän ainoastaan
katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi maasta tuolla idässä, kertoi
karhusta, jonka kanssa oli ottelua kestänyt; hän kertoi tunturihuipuista,
missä oli peuroja ajanut; kertoi kaupungista komeine rakennuksineen ja
katuineen ihmisiä täynnä. Liv kuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska
maailmasta tuolta ulkoa olisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä
kantaen houkuttelevaa laulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran
ajatteli Liv että Haugen oli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa
kerta tuntea miltä auringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään
maailmaa, vaikkapa vaan naapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja
Aslak kertoili ja Liv kuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä
Aslak oli niin kauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.
Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina
kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän
luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen sattuivat,
ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä
huomaavinansa. Mutta Aslak -- niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili
hieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa,
saadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.
Ja sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita?
Sinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin
ennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä
ikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun
myöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi ja
itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa, joka
vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota tietä, ja
aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä tapahtui
se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon sammutteeksi! Entäs
sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan ääressä ja katselit suoraan
ulos ilmaan -- ympärilläsi oli pimeätä ja hiljaista, muut nukkuivat jo
kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit avonaisen ikkunan edessä, hyräillen
laulua, jota Aslak oli sinulle laulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua
nähnyt, Liv, mutta minä sinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä,

vaikka talvi oli tulossa ja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä
ajattelit, kun istuit itseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv!
Liv! onko musta Aslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää
mennä maitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa.
Niin, kyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin
kauan läävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut
väliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi
sydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu?
Ethän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi
noilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on
kiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket
itseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot
olevasi "kaikin puolin onnellinen". Liv! Liv! älä luota häneen liioin;
näen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen
niin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän
vaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa ilmituleen.
Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei häntä sen
saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja sanat, hän
niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi kyläläiset tarttuivat
toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä sinua että isääsi
sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena kirkon portin kautta.
Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi siitä, ett'ei hän ollut kavala.
Liv! Liv! kuinka sinun käy?
Talvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä
pidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen
sydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset
katselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja
hänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä
hyvää.
Mutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee
katselemaan Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin
ennen. Hän on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule
hänestä niin helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja
miettii jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä
iltana oliko hän kipeä.

"Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.
"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?" kysyi Liv.
"Et, kyllä se pian on ohitse.