Lauluja ja ballaadeja | Page 4

pyssy soilta
saan,
siell' linnut jätin rauhaan vaan.
Jäähyväishetki tuskaa tuo,

kun rantaas astun, Ayrin vuo!
Syys sänkipeltoon kyynelöi,
miss' yrmyt säät ne isännöi;
sen
sinitaivas rauhainen
jäi tieksi talvimyrskyjen.
Mun hyytyy veri
suonissain:
ma aion pauhuun ulappain;
kun laivaa viskoo aaltoin
vuo,
taas kaipaan armaan Ayrin luo.
Mut kuohut vyöryin käykööt vain,
en pelkää turmaa rantamain;

vaikk' kuolonuhka eessä ois,
ei kammottaa se kurjaa vois!
Mut
kahlein kiinni kotiin jäin, --
oi, haavat polttaa sydäntäin!
Mua
ahdistaa ja vaivaa nuo,
kun nyt sun jätän, Ayrin vuo!
Hyvästi, Coilan vuorimaat
ja laaksot, kankaat, viidat, haat,
miss'
suru viipyy, saattaen
taas lemmen muistot mielehen.
Sees olkoon,
ystävä, sun ties!
Myös sulle rauhaa, vihamies! --
Oi, kyynelveet ei
hoivaa suo:
Hyvästi, armas Ayrin vuo!
Pois Intiaan tule, Meeri!
_Meeri Campbellille_.
Pois Intiaan tule, Meeri,
jätä kanssani Skotteinmaa!
Pois Intiaan
tule, Meeri,
meren aukean tyrskyin taa!
Siell' oranssi, sitruuna kypsyy,
tuo terttuja ananas;
mut Intian
ihmeet kaikki
on tyhjiä rinnallas.
Kautt' taivahan vannoin, Meeri:
"Sinut heitän kuolossa vain",
ja
unhottakoon minut taivas,
jos unhotan lupaustain!
Sanas anna jo mulle, Meeri, --
otan liljakätöses näin!
Sanas anna jo
mulle, Meeri,
kotirannasta lähteissäin!

Luja liittomme nyt on, Meeri,
sydän kummankin annettu pois.
Nyt
koskaan emme me eroo!
Ei, hetki se kirottu ois!
Mun kultani on ruusunen.
Mun kultani on ruusunen,
kuin rusoruusu haan;
mun kultani kuin
sävel on,
mi uhkuu sointujaan.
Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot,
niin syvän lemmen luot;
sua lemmin,
kulta, kunnes pois
ne virtaa meren vuot.
Niin, kunnes meri virtaa pois,
ja sulaa vuorten jää:
Sua lemmin
vielä, armahin,
kun suljen silmät nää.
Ja hyvästi nyt, lemmittyin!
Hyvästi hetkeks vaan!
Taas tulen
luokses, lemmittyin,
vaikk' äärest' ääreen maan.
Hän veitikka on pieno.
Hän veitikka on pieno,
niin veikeä ja vieno;
hän on niin hellän
hieno,
mun vieno armahain.
Vaikk' kaino, täynnä tulta!
Hän sydämen vei multa,
ja alta vainoin
kulta
saa suojaa rinnoillain.
Hän veitikka on pieno,
niin veikeä ja vieno;
hän on niin hellän
hieno,
mun vieno armahain.
Pois huolten lentää annan,
ja vaivat mailmanrannan
ma hänen
kanssaan kannan;
nään onnen riemut vain.
Casslis-purolla.
Nyt rannat, rinteet vihannoi,
ja laulaa linnut, oksill' leijuin;
nyt
tuoksuu kielot Girvan-vuon,
miss' suviöin käy kisat keijuin.
Suuss'
illan Casslis-puron luo
vien rantain rauhaan immen kainon
ja

sieluun kätken katsehet,
nuo silmäniskut Meerin ainon.
Ken kysyy kultaa, kunniaa,
vain hurjaa huolta saa hän kantaa.
Mut
omaksein kun Meerin sain,
mit' enää onni voiskaan antaa!
Niin jään
mä Casslis-puron luo,
kanss' immen heitän huolten painon;
ma
sieluun kätken katsehet,
nuo silmäniskut Meerin ainon.
Ylämaan Meeri.
Te metsärinteet, versokaa
Montgomeryn linnan luona,
maat,
kukkaan käykää, virran veet,
kohiskaa vaahtovuona!
Siell' ilo
kevään kerkein on,
syyshohde haikein varmaan;
näet siellä viime
kerran näin
Ylämaan Meerin armaan.
Ol' lehdet hennot koivuilla
ja kukat pihlajalla,
kun painoin immen
povellein
puun valkolatvan alla.
Vait hiipi hetket kultaiset,
voin
kuulla sykkeet parmaan;
näin valoks, innoks elämän
Ylämaan
Meerin armaan.
Toi ero pitkät syleilyt
ja valat lujain liittoin;
taas yhteen tulla
luvattiin,
jäähyväisiä viittoin.
Mut oi, jo ruusun äkkipäin
vei vilu
kuolon karmaan! --
Nyt nurmi peittää, haudan yö
Ylämaan Meerin
armaan!
Oi, kalvas nyt on rusosuu,
min hehkuun suukot painoin!
Ei säihky
enää silmät nuo,
joiss' asui puhtaus kainoin!
Jäi tomuks sydän
lemmekäs
ja kätköön paaden harmaan, --
mut säilyy muisto
sielussain
Ylämaan Meerin armaan!
Meerille taivaassa.
Sä viime tähti, kalvas koi,
mi hymyin vilkut aamuin ain,
nyt sätees
taas sen päivän toi,

mi Meerin riisti rinnoiltain.
Oi, Meeri, henki
häipynyt,
miss' asut tuolla väikkeessäs?
Mun, vaisun, voitko nähdä
nyt,
nää murheet kuulla ystäväs?

Kuink' unhottaisin päivän tuon
ja Ayrin armaat siimehet,
kun liiton
teimme luona vuon:
oi, eronhetket kaihoiset!
Ei ikiaikain kulkuhun

nuo riemuin muistot häivy pois,
sun kuvas, viime suukkos sun! --

Ken viimeiseks sen luullut ois?
Ayr solui, hiekkaan loiskahtain,
sen kätki viidat metsämaan,
ja
koivut, kukat pihlajain
loi sulo seutuun tuoksujaan.
Liversi linnut,
lempi soi,
jäi kielot kainot patjoikses; --
oi, liian joutuin lännen koi

toi hetket illan mielehes!
Nuo maisemat ma aina nään,
visusti vaalin muiston tuon!
Oi
mieleen yhä syvempään
se uurtuu vain, kuin uoma vuon!
Sä Meeri,
henki häipynyt,
miss' asut tuolla väikkeessäs?
Mun vaisun, voitko
nähdä nyt,
nää murheet kuulla ystäväs?
Ballochmylen maat.
Käy Catrine-metsä kellervään,
syyshohteen nurmet, kentät saa;
ei
leivo laula niityillään
ja luonto hiljaa uinahtaa.
Syys-teiltä Meerin
laulu raikas
se helkkyi, täyttäin lehdot, haat,
ja kaukometsä vastaan
kaikas:
"Hyvästi, Ballochmylen maat!"
Taas kukat takaa talven jään
ne kentät, laaksot kirjavoi;
käy linnut
esiin kätköistään,
ja ilmaan riemulaulut soi.
Mut pois jää multa
laulupuistot
ja sulo siimeet kukikkaat;
hyvästi, Ayr, ja armaat
muistot,
hyvästi, Ballochmylen maat!
Vaikk' kävis mistä tuulen tie.
Vaikk' kävis mistä tuulen tie,
sain rakkaaks länsituulen;
se saapuu
luota lemmityn,
tuo viestit armaan huulen.
Veet välill' on, vyö
hongikon

ja vuoret ilmanrannan;
mut aikaan työn ja uniss' yön

oon aina luona Hannan.
Sun nään, kun kukat tuoksuilee
ja hohtaa kasteess' aamun;
sun

äänes lintuin lauluss' soi
ja ihastuksiin saa mun!
Jos missä vaan on
kielo haan,
tai lilja puron-sannan,
jos pesällään mä kyyhkyn nään,

ne mieleeni tuo Hannan.
Ja Clyden rannall' liiveissään
on neidoill' lastikoita;
mut vaikka
vaatteet hienot on,
ei Hannaani he voita.
Kun kauppalaan hän
saapuu vaan,
on muita kaunihimpi;
sen joka mies ja poika ties,

vaikk' onkin röijyss' impi.
Et vartta nää niin viehkeää,
mut hymy saa sun taikaan,
ja silmät nuo
ne säihkeen luo,
kuin kaste aamun aikaan!
Hän veikaroi, taas olla
voi
luo äidin mieli keidon.
Mua lempii hän, -- vain seikan tän
voit
väittää viaks neidon.
Oi, leyhki, länsi vienoinen,
kautt' alhoin, metsänrantain;
mailt'
tuoksujen sä mettisten
suo tulla simaa kantain!
Sa pojan luo taas
tyttö tuo,
luo kevätkoivun kannan!
Pois huolet jäis, kun hymyäis

taas sulo huulet Hannan.
Taas valat sois, ja siimeiss' ois
niin armaat meillä retket;
oi, minkä
hurman kohtaus tois,
min kaihon eronhetket!
Sa Taivainen, vain
tiedät sen,
kuink' kaikki hälle annan
ja ainiaks ma kalleimmaks

sain rakkaan sulo Hannan!
Hannalle.
En, Hanna, jää vain kasvojas
ja varttas ihannoimaan,
vaikk'
ilmestyen sulossas,
saat veret kuumat soimaan.
Tuo hempi itse
olennon
mua viehtää, hurmaa, impi;
sun muotos mulle kallis