Lauluja ja ballaadeja | Page 3

tuskin kuluu
hetkeäkään, ilman että jossakin paikassa brittiläistä aluetta jokin Robert
Burnsin laulu kajahtaisi. Hänen runoelmiaan on uudestaan ja yhä
uudestaan käännetty useimmille Euroopan kielille, ja hänen
hedelmöittävä vaikutuksensa eri maiden runoilijoihin on viime aikoihin
saakka ollut selvästi havaittavissa.
Robert Burns on Shakespearen ja Lord Byronin välisellä ajalla
Englannin alkuperäisin runoilija. Laulurunoilijana ei kukaan
englantilainen häntä voita, ja Eduard Engel lausuu, että täytyy
vertaukseksi ottaa Goethe nuoruudenrunoelmineen, jos mieli mainita
toinen samanaikuinen _laulaja_ Burnsin rinnalla.
_V. J._
Lauluja ja ballaadeja.
Hyvästi, Ylämaa!
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon
metsästämään:
polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan,

Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Jää hyvästi, Pohja ja
vuoristovyö,
koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ!
Jos missä on
tieni ja matkani pää,
Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.
Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat,
ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat!

Te hyvästi, metsät ja aarniopuut,
ja te vaahtiset virrat ja vuonojen
suut!
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma
kaihoon metsästämään:
polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan,

Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Roobin.
Tuli poika Kyless' ilmoihin,
mut päivä, Herran vuosikin
ois turha

muistaa tarkemmin,
kun kyseessä on Roobin.
Roobin oli reipas poika,
reipas rento, reipas rento;
Roobin oli reipas
poika,
reipas veijon-vento!
Kuu kului vuoden vaihtehen,
kuninkaan viimeist' eellisen:
kun
puhkui tammipakkanen,
sai raittiin kehdon Roobin.
Kätilö kättä tarkastaa:
"Jos eloon jää, sen nähdä saa,
on pojass' aika
veitikkaa, --
jos pannaan nimeks Roobin!
"Myös monet kohlut mailma suo,
mut sydän terve kestää nuo,
ja
kunnian hän meille tuo.
On riemuks meille Roobin.
"Jos totta tietää uurteet nää
ja kaks ja kolme viideks jää,
on tyttöin
mielitietty tää.
Sen kyllä näyttää Roobin!
"Kun missä liikkuu, -- turma vie! --
on neittä nuorta täynnä tie,
mut
seikka tuo ei viaks lie.
Siis siunaus sulle, Roobin!"
Roobin oli reipas poika,
reipas rento, reipas rento;
Roobin oli reipas
poika,
reipas veijon-vento!
Ruispientarella.
Sää leuto oli Uodin yön,
ja huumas rukiin tuokse.
Kuu loisti, luoden
valovyön,
mä läksin Annin luokse.
Yö kului meiltä puolehen
vain
hilpein piloin siellä;
mua saattoi hän nyt empien
ruispientarelle
vielä.
Ol' ilma sees, yö äänetön,
kuu kulki taivaan tiellä.
Hän tähkäin taa
jäi kätköhön
ruispientarella siellä.
Ma hehkuin, säikyin, sykähdin,

hän lempeään ei kiellä;
hänt' taas ja taas ma suutelin

ruispientarella siellä.
Mä häntä hain, hän hiipi luo,
hän värjyi hehkumiellä:
saa

siunauksen hetki tuo
ruispientarella siellä!
Mut kautta kirkkaan
kuudanvyön
ja aamun valon vielä:
hän puhtain riemuin muistaa yön

ruispientarella siellä!
Mun hurmoksiinhan useinkin,
sai veikkoin ilonvietteet;
kun
menestyin, mä riemuitsin;
toi onnen uljaat mietteet:
mut innon,
riemun ylimmän,
min tunsin elon tiellä,
toi onni ensi lemmen tän

ruispientarella siellä!
Kuoro.
Käy tähkäin taa, kun viljamaa
luo yöhön sulo tuokseen!
On
onnenmies, ken kullan saa
ruispientarelle luokseen!
Roobin leikkas ruista.
Roobin leikkas ruista,
ma rinnan riivin.
Hui! pienen sirpin sain,

mut jäljess' yhä hiivin.
Mä lähdin kauppalaan,
vein kankurille lointa.
Isänsä töllillä
on
Roobin ilman tointa.
Ei ollut milläänkään, --
voi, mitä luulla mahtoi?
Jo keksi kepposet,

kun talontytärt' tahtoi!
Niin vannoi: "Pöydässäin
sua talvest' alkain ruokin!"
Hui! tyhjän
isäntä
ja huippakenkä tuokin!
Roobin leikkas ruista,
ma rinnan riivin.
Hui! pienen sirpin sain,

mut jäljess' yhä hiivin.
Montgomeryn Kerttu.
Jos täytyis kankahalla nyt
mun vaipassani viettää yötä,
ma oisin
onnenmies, jos vaan
Montgomeryn Kerttu oisi myötä.

Kun riehuis tuuli tunturin,
ja syysyön sade saavuttaisi,
niin
vuorenrotkoss' sylissäin
Montgomeryn Kerttu suojan saisi.
Jos oisi mun nää linnan maat,
ja vaunut, ratsut, väki vakaa,
ois
riemuni, kun saisin nuo
Montgomeryn Kertun kanssa jakaa.
Meeri Morison.
Oi, Meeri, tule ikkunaas,
yö uinuu, kiiltää kaste haan!
Sä silmäs suo
mun nähdä taas,
ne voittaa kaikki helyt maan.
Sua ilomielin vuotan
vaan
kuin orja aamunkoittohon,
jos ikionnen palkaks saan,
sun,
armas Meeri Morison.
Kun eilen tanssisaliin sain,
ja valot välkkyi, soitot soi,
sun luonas
olin aatteissain;
jäin kylmäks, muut kun karkeloi.
Siell' immet loisti,
liehakoi
ja voitti kaikkein suosion.
Ma huokasin: "Ei noista, oi,
oo
kenkään Meeri Morison."
Miks, Meeri, riistät rauhan sen,
mi eestäs kuoloon mennä vois?
Sa
voitko murtaa sydämen,
mi sulle lempens' antoi pois?
Lemmestä
lempi! Etkö sois
ees säälin sanaa, armoton?
En usko, että tyly ois

sun mieles, Meeri Morison!
Elli Dunbar.
Tule kanssani mailmaan,
sulo Elli Dunbar!
Tule kanssani mailmaan,

sulo Elli Dunbar!
Sano, ostanko ratsut
ja vaunutkin maar?
Vai
käymmekö rinnan,
sulo Elli Dunbar?
En taattoas kaipaa,
en mantuja maan,
en heimoas neljää,
sua
halaan ma vaan:
Tule tielle, mi väikkyy
kuin taivahankaar! --

Tule röijyssä tuossa,

sulo Elli Dunbar!
Afton-puro.
Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras,
solu hiljaa, ja soiva on

lauluni harras;
oma Meerini nukkuu, -- sa loiskiva vuo,
solu hiljaa
ja vienoisen uinua suo!
Salon rastas, mi helkytät siimeissä ehtoon,
sä kyyhky, min ruikutus
kaikuvi lehtoon,
puron kirkuva hyyppä, te vaientukaa, --
ei armahan
unta nyt häiritä saa!
Niin uljahat, Afton, on tunturis laidat,
joit' uurtavat ourujen välkkyvät
raidat!
Siell' astelen aamuin ja rinteiltä voin
ma karjani nähdä ja
Meerini ko'in.
Niin vihreinä niittys ja vehmastos hymyy,
miss' esikko kukkii ja
lehdoissa lymyy!
Siell' illoin, kun kasteen jo kiiltävän nään,
kera
Meerin ma koivujen siimeihin jään.
Niin vienona, Afton, sa kastelet nientä,
solut kaartaen Meerini
mökkiä pientä!
Sulo jalkoja äsken sä huuhtelit, oi,
kun uomahas
astuin, hän lumpeita toi!
Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras,
solu hiljaa, ja sulle on lauluni
harras;
oma Meerini nukkuu, -- sa loiskiva vuo,
solu hiljaa ja
vienoisen uinua suo!
Meeri.
Taivaanvallat, joiden suojaa
kaino sydän aina saa,
muilla mailla
viipyessäin,
Meeriä te varjelkaa!
Immen hempi, sulo ruumis,

puhdas niinkuin teidänkin,
Meerin armas mielenhyvyys
jääköön
taivaan turvihin.
Leyhkät häntä liekutelkoot,
vienot, kuin hän itse on;
ilma, jota
hengittää hän,
rintaan rauhaa tuokohon.
Enkelit! kun pois mun
kauas
tieni vie, hänt' turvatkaa!
Immen sydän olkoon mulle
muilla
mailla kotimaa!
Ayrin rannalla.

Jo ilta kolkko hämärtäy,
syystuulen puuskat viuhuin käy,
on sankka
pilven sumuvyö,
ja vihmoin sade maahan lyö.
Olalla