Kuvauksia ja unelmia | Page 5

"Kalman tyttäret,
Tuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy
saaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi nuorin,
tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle."
Jo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa
Tuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni.
Kenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi?
Kalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet
antanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat
uhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta säilää
ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi haavasta
punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi sallit
Tuonen viedä sinut mukanaan?
Mutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti
valjua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho pysähtyi.
Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin.
"Liian on myöhäistä, vanha laulaja," huusi Kalmatar rannalta. "Ei
Tuoni tempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi.
Manalasta ei kenkään palaja."
Mutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat.
Sanan valta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista
kohden ojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä.
Uhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: "Haa, vanhus siellä

ylhäällä, vieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa."
Mutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista.
Sävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel,
ensimmäinen sieltä kiertynyt.
Taaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: "Kalmatar, sinä äitisi
nuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy
hänen kupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo
emosi kotiin takaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa!
Kalmatar, mene!"
Heräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen
sumu. Nyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi
Kalmatar, iloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta
silloin huusi nuorukainen: "Väisty, aave inhottava, maadu maahan
maan hyväksi, jos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja
jos on siellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär
mustien murien."
Kamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan
kiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni
häämöittävä varjo haihtui hän pois.
Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen
vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa
ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.
Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun
morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen
huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja
samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena
peräytyi nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi
nousta häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin
vuoteelle ja voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin
rientäessä taintunutta auttamaan.
Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: "Suudelman jos huulillesi soisin, olisit

omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys asustavat.
Rakkaus on elämää. -- Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain joskus
seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena rinnalla sen,
jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin asuu, mutta
joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä poloista
pois elämästä, valosta, luotasi!" Ja Kalmatar painoi kalpean otsansa
ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka kammolla
katseli häntä ja käski häntä poistumaan.
Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä
viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja laski
kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi
poloinen huoaten pois.
Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:
"Kalmatar, oi, kaukomieli, Miksi lämpöä sä etsit, Lämpöä ja iloisuutta?
Riemuako emollasi Tuonelassa tummaisessa? Riemuako siskoillasi
Manan mustissa majoissa? Riemua en etsikkänä, Etsin lämmön
pisaraista Pientä, kuin on sydämessä Pääskyn, linnun pienemmänkin,
Kukan hennoimmankin syissä, Tomuhiukan helmasessa. Valon sädettä
mä etsin, Kipunaista himmeätä, Pienoista, kuin perhon silmä. Mut on
lämpöä vain hällä. Hän on yksin valo, ilo, Hän, mi sinut, raukka, hylkäs!
Tainnu, tainnu, Tuonen neito, Valhe-unta ällös nähkö!"
Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa.
Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle
poskellensa levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen
heräsi ja tuulosen lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan
neito:
"Jospa oisin sirkku pieni Jota armas kuuntelevi! Oisin edes kukka vieno,
Jonka taittoi kullan käsi! Tuulahduksena jos saisin Poskiansa virvoitella,
Valoisa ois kohtaloni. Luoja lempeä, mun salli Lumihiuteheksi tulla
Suortuvilla sulavaksi! Tahi kuplaseksi vainen Käsillänsä haihtuvaksi!
Taikka mullan tuhkaseksi Jota asteleisi armas!"
Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä

morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: "Antakaa mulle neito,
viedäkseni hänet vaimokseni kotiini." Mutta neitosen äiti vastasi: "Ken
nopsan hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää
koskenkuohua tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä
häilyvämpi on neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta
nuorukaista, eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera
rikkaan kosijan lähti hän etelään."
Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä
musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos
ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.
Nuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti
hehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti
sen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle.
Vielä viipyi hänen vieressään Kalmatar.