Kuolleet omenapuut | Page 7

olikin,
hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle, koivujen
väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen? vilahtaa
Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi, Käkriäinen, jos
olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän makaakin, tai istuu
keinustuolissaan, -- ihan kuin Käkriäinen istuisi... Käkriäinen on hyvin
säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut mietteissään, seisoskellut
aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä enemmän, kun Aapeli tulee aivan
kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri häneen ... niin totisena, turpein
ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen muistaa kontrahdin, hänelle tulee
touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy tänne, katselee kivenmöhkäleitä,
ottaakseen niitä syliinsä. Mutta samassa liikkuu hänen aivoissaan
kuitenkin ajatus: oikeinkohan se sittenkin tarkoittaa totta, eiköhän
miestä saattaisi jotenkuten lepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi
kontrahtia näin kivenkovaan. Esimerkiksi ... naurattamalla häntä
hiukan ... se kun on niin lauhka mies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt
puoleksi kiukuissaan ja puoleksi pelästyneenä maasta koholle niin
tavattoman ison kiven, että se tuskin mahtuu syliin, ja nostaa sen, --
sillä hän on väkevä kuin peikko, -- päänsä päälle, pitelee siinä sitä

pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla
äänellä:
»Hähhäh.»
Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.
Totta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän
tekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä ... herra on
koira ... kontrahti ... eikä tämä ole pahimpia.

PIKKU LIISA
eli romantiikan prinsessa.
On lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta;
ne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.
Hedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä
Falk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on
menossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo,
vanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja tuuheissa
havuissa suhisee tuuli surumielisesti.
Se rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään
vähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka
muutama vuosi sitten kuolivat.
Tuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk
mielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää
aikaa kasvanut talonpojan poika.
Nykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin
kuin ennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa
Suomen rahvasta Venäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa
vastaan, joka pyrki vapauttamaan maansa Venäjästä ... kapinalliset
tappoivat sivistyneempiä, kiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten;

he polttivat kartanoita, hävittivät taideteoksia.
Lauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli
tottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen
mukaiseksi, minkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut
seurustellut rahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja
silloinkin pelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen
viinilasinsa lävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä
keksinyt tässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia
aatevirtauksia, jotka sitä selittivät.
Näin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin
suljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa.
Nytkin hän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta,
siinä asuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän
kesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei
Lauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän
katselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää
rakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia
siinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo
metsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden
latvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla
puolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee
kukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla jälleen
on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja kuivuneita, mutta
ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin outo tähti tämän
taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa ja kylpien
päivänpaisteessa.
Lauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on
koeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika
koristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä
puilla ja kukkapensailla?
Hän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu
aistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta,
luulee hän; -- nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin
mennyt; -- kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne

neidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan
hengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta ja
tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.
Näissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen
yhdessä kulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla
kaari-ikkunoilla varustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle
johtavaa ovea ja vilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut
kamarissa ketään: ainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman
kamarin lattialla, kartanon loisväen makuupaikka. Sitten hän menee
ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen takaa, pienestä salista, kuuluukin nyt
liikettä.
Nyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa
hiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy
sisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi
silitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, -- ei
niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, -- rientää ovelle herra Falkia
vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:
»Kah, tekö sitä ... käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin
tuohon unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa
peremmälle, tänne...»
Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin