Kuolleet omenapuut | Page 6

... sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla;
istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja hilaa
tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka iloittelevat,
nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa varhaisesta aamusta,
sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se soitattaakin heitä,
pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun pimputtimille!
Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä

nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille koulua
varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja saita.
Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin sudet, niiden
herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja Valkki, aina itse
vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä ja hänen akastaan?
Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato, että heissä on
luteita... Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat voineet suorastaan
rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos olisivat tahtoneet.
Rikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen
hänen metsiään, hänen aitojaan.
Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen
anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä
ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan
talvipakkasella enää jäniksiä, -- no, eihän niillä nyt enää olekaan ollut
omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen
lampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille
vielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun
näet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli
Käkriäinen saanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi
uskoi Käkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.
Niin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon
päällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan
antanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut
millänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä
särkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne
eivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri
sen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on
ärhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua kontrahtia,
jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen kuitenkin
mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan myöten,
luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan ... kunhan tässä
lapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti
puoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä
töissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi

ruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut!
Silloin ei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan.
Mikäpä täällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä
lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin
että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin,
tuskanpäivien varalle.
Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet
sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa.
Mokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden
paikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei
Käkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita
kaunistuksia, niinkuin ... koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen
oleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: »Kas niin, lapset
ovat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.» Ja hän on mennyt
huvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita,
kaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään
oikeita ryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän
sinne kerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.
Mutta nyt ... kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen seuraus!
Mitenkäs pitikin käydä.
Muttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen
kuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja
kylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja
silloin olivat siellä yhä ne todistajat ... niitä herraskaisia. Muttinen
kutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.
Hiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne
tosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne suullisesti
sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan vaalimisesta ja tämän
kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta sekä muusta aivan
selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa viinanpoltostakin, sellainen,
ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten kuin Muttisen tietämättä.
Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin hännässä sitoumus, että
Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen vuoden jälkeisenä
Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen täytä.

Niin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot olivat
hyvät ... siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla muualla. Ja
olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi suostunut,
vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään kirjoittaa
eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä
todistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän muista
varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.
Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä
kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut
konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole
saanut muuta kuin matoja omenapuihin.
Ihanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?...
Sitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen
kiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy.
Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin
joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se