Kuningas Lear | Page 3

rakkautt' ole rakkaus. Jos sill' on sivuhankkeita, jotk' etääll' On
määrästänsä. Tahdotteko hänet? Hän jo on morsiuslahja.
BURGUND. Suuri Lear, Se osuus antakaa, mink' ehdotitte, Niin tässä
Cordelian käteen tartun Burgundin herttuattarena.
LEAR. En mitään: sen jo vannoin; siinä pysyn.
BURGUND. Ma surkuttelen, että isän kato Toi miehen kadon teille.
CORDELIA. Rauhaan jääkää! Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas.
En vaimoks mene hälle.
RANSKA. Oi, Cordelia, Ihanin impi, köyhän' olet rikkain, Lasteena
kallein, hyljättynä rakkain, Sun ja sun avus tässä valloitan; Lie laillist'
ottaa minkä hylkää muut. Oi, taivaan ihme! Ylenkatseen jää Minussa
lemmen leimun sytyttää. -- Osaton tyttäres, tuo mulle suotu, Nyt
kauniin Ranskan haltijaks on luotu. Nevainen Burgund kaikin
ruhtinoineen Mult' armast' aarrettan' ei ostaa voine. -- Nuo jätä
lemmettömät rauha-miellä: Min täällä menetät, sen voitat siellä.
LEAR. Vie hänet? hän on sun. Me moista emme Tytärtä tunne, Älköön
etehemme Hän koskaan tulko. -- Pois, äl' ole tiellän'! Sult' armon,
lemmen, siunauksen kiellän. -- Tulkaatte, jalo Burgund.
(Torventoitauksia. Lear, Burgund, Cornwall, Albania, Gloster
seuralaisineen lähtevät.)

RANSKA. Hyvästi heitä siskos.
CORDELIA. Isämme hemmut, vesisilmin teidät Cordelia jättää. Hyvin
teidät tunnen, Ja siskona ma vikojanne suoraan Nimittää kammon. Isää
lempikäätte. Tunnettuun hellyyteenne hänet suljen. Mut ah! jos armon
hältä vielä saisin, Paremman turvan hälle valmistaisin. Hyvästi
kumpikin.
REGAN. Me tehtävämme tiedämme.
GONERIL. Sa koita Vaan miestäs miellyttää, jok' otti sun Kuin onnen
almun. Niskuruuteen taivut, Siis kuoppaan omaan kaivamaasi vaivut.
CORDELIA. Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi, Ja piillyt rikos pilkan
palkaks saapi. No, onneks vaan!
RANSKA. Cordelia armas, tule!
(Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.)
GONERIL. Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka
likeltä koskee meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä
lähteä.
REGAN. Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille.
GONERIL. Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme
ei ole siinä kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme;
ja se älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin
hämmästyttävä.
REGAN. Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan
ole täyttä selkoa itsestään ollut.
GONERIL. Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen;
ja tällä ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita
luonteen vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä
itsepintaisuutta, jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa.

REGAN. Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon
ajaminen, saamme mekin vielä häneltä odottaa.
GONERIL. Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä
eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme
tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan
luovutus meille vaan pahennukseksi.
REGAN. Miettikäämme tarkemmin tuota.
GONERIL. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.
(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.
Sali Glosterin linnassa. (Edmund tulee, kädessä kirje.)
EDMUND. Sa luonto, jumalattareni! Sinun Lakias palvelen. Miks olen
minä Tapojen kiroissa ja sallin että Mun kansain pyhä kammo paljaaks
riistää, Jos veli kaks- tai neljätoist' on kuuta Mua vanhempi? Miks
äpärä? miks laiton? Vaikk' yhtä vankka mull' on ruumiin luonto, Miel'
yhtä uljas, yhtä jalo muoto Kuin siivon rouvan vesoilla? Miks meihin
Äpärän tahra? äpärän ja hyljyn? Me, jotka luonnon hurjan salanautteiss'
Enemmän väkeä ja tulta saamme Kuin vanhass', ikävässä
vihkivuoteess', Unessa puoleks, puoleks valvehella Kuluupi koko
narrilauman tekoon. -- Haa, laillinen sa Edgar! maas vien minä:
Isämme samoin suosii jalkalasta Kuin laillistakin. Laillist': oiva sana!
Niin, laillinen, jos tämä kirje tepsii Ja päin käy tuumat, äpäräinen
Edmund Pois sysää laillisen. -- Ma kasvan, kostun: Jumalat, avuks
nouskaa äpärille!
(Gloster tulee.)
GLOSTER. Kent maanpaossa! Vihass' eris Ranska! Kuningas tiessään!
luovuttanut vallan! Ja tullut elätiks! Ja tämä kaikki Yht'äkkiä! -- No,
Edmund, mitä uutta?

EDMUND (salaten kirjettä). Anteeksi, teidän armonne, ei mitään.
GLOSTER. Miksi niin kiirein koetit tuota kirjettä salata?
EDMUND. En tiedä mitään uutta, mylord.
GLOSTER. Mitä paperia sinä luit?
EDMUND. En mitään, mylord.
GLOSTER. Vai et mitään? Miks sitte niin peloissasi sitä taskuus kätkit?
Ei tyhjän ole tarvis noin pilleillä. Tuo tänne se; joutuun! Jos se ei
mitään ole, niin enhän silloin silmälaseja kaipaa.
EDMUND. Ma pyydän, suokaa anteeksi; se on kirje veljeltäni, jota en
vielä ole loppuun lukenut; vaan siitä, minkä lukenut olen, huomaan
ett'ei se ole aiottu teidän silmäiltäväksenne.
GLOSTER. Kirje tänne, kuuletko!
EDMUND. Väärin teen, joko sen annan tai pidän. Sisältö on, minun
ymmärtääkseni, moitittavaa.
GLOSTER. Anna tänne se, anna!
EDMUND. Veljeni puolustukseksi toivon, että hän on sen kirjoittanut
vaan tutkiakseen ja koetellakseen minun kuntoani.
GLOSTER (lukee). "Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten
kunnioittaminen tekee meille katkeraksi elämämme parhaat hetket;
pidättää meiltä omaisuutemme, kunnes vanhuutemme tähden sitä emme
enää voi nauttia. Minusta alkaa kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo
vanhuuden hirmuvaltainen sorto, joka ei senvuoksi hallitse, että sillä on
voimaa, vaan sentähden, että sitä kärsitään. Tule luokseni, niin saamme
enemmän tästä puhua. Jos isämme suvaitsisi nukkua siks, kunnes minä
hänet herättäisin, niin saisit sinä puolet hänen tuloistansa iki-omakses,
ja suuresti sinua rakastaisi veljesi Edgar." -- Hm! -- Kapinata! --
"Nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, -- saisit puolet hänen
tuloistansa iki-omakses!" -- Poikani Edgar! Oliko hänellä kättä tuota

kirjoittamaan? sydäntä