Korpelan seppä | Page 8

käypi viittä eikä ole
puolipäivällisestäkään muistettu puhua mitään. Ai ai sentään! Kohta
tulevat lehmät ja pitää joutua niille suitsua valmistamaan!"
Sen sanottuaan kiirehti ruokakoppanaansa kamarin oven takana ja toi
sieltä päivällisruoat pöydälle, johon toisiaan vastapäätä istuivat
syömään. Mutta samassa Marian kasvot kävivät totisiksi ja hieman
arkoja väreitä liikkui kasvoilla. Tuokion perästä hän tyynesti kysyi:
"Mihin sinä nyt lähdet?"
"En minä nyt mene kauas. Tässä Kokkolassa, Kekkolassa, Riihelässä,
Rimpilässä ja Huhtaniemelläkin on töitä, joihin olen lupautunut. Niin
näissä lähiseuduissa rupean takoa kolkuttelemaan, että pääsen sinua
näkemään pahana päivänä. Sitten kun sinä tulet jalalta pois, niin
kahmerehdan tässä kotona. Silloin en heitä sinua päiväksikään
näkemättä. Eikös se ole oikea suunnitelma?"
"On", sanoi Maria ja hymyili.
Nyt rupesivat kuulumaan lehmien kellot. Maria hyppäsi pala suussa
pöydästä ja huudahti: "Nyt tulevat lehmät! Oi oi, että minullakin on
lehmä ja vieläpä kaksi."
Sen sanottuaan tempasi pöydältä leipäkannikan mukaansa,
syöttääkseen Helakukalle ja Hopitengalle, ja kiirehti karjatarhaan
suitsun laitantaan.
Sinne tuli Tapanikin näkemään ja kuulemaan tarkemmin miten se
Maatikin kohtalo johtui.
Maria oli saanut suitsun parhaalleen tupruamaan. Lehmät keräytyivät
sitä niin likelle kuin mahdollista ja jos ilman henki sattui heilauttamaan

savua johonkin päin kaatumaan, niin lehmät kilvan kiirehtivät savun
alle. Nyt Maria teki toisen suitsun vähän loitommaksi ja
leipäsuupaloilla viekotellen sai sinne tulleeksi Helakukan ja
Hopitengan, jossa sitten niitä hyvitellen syötti sen leipäkannikan. Sitten
lähti hän juoksemaan lypsyastiat kotoa, jona aikana Tapani jäi
puhuttelemaan lehmiä. Nyt Tapani taittoi kahdeksi Marialta saamansa
viimeisen leipäpalasen ja antoi molemmille lehmille ja alkoi
kynsöstellä niiden korvain juuria, puhutellen: "Voi, voi sinä Helakukka,
kun sinulla on kaunis, sievä pää. Niin suuret, lauhkeat silmät, ja sarvet
niin sievät ja somat. Ja etpä sinäkään Hopitenka ole aivan ruma, vaikka
onkin pääsi vähän suurempi ja nuokaan sarvesi eivät ole aivan niinkuin
yhtä paria; mutta kyllä sinä siltä olet hyvä, ethän sinä sarvistasi
lypsäkkään ja itsehän sinä ne kannat. Viime talvena teillä on ollut nälkä
niin pahantapainen, että nahkanne sisästä on varastanut lihan pois, vaan
kyllä sen tuleva talvi tuopi lisästen kanssa takaisin. Kukkurina se hyvä
mies velkansa maksaa. Mutta kyllä todella ihan lapiolla saapi
losahutella lihaa lanteillenne, ennenkun pääsette lehmän näköisiksi.
Voi, voi, kun kylkiluutkin ronottavat kuni tuuliajon venheen kaaret ja
pistelevät luut tuntuvat selissänne noitten soman kirjavain,
punakyyttöisten ja pystykarvaisten nahkojenne alta. Voi, voi sitä nälkää,
kun se on paha jos se pääsee hallitsemaan, kun ihan lehmän nahan
sisästäkin viepi lihan pois, juuri kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mutta kuule
sinä Helakukka ja sinä Hopitenka, jotka siinä nyt niin mielissänne
lupotatte, että nälkä se kuitenkin on se palvelija, joka nahkainne sisään
lihan vielä kokoaa."
Sen sanottuaan Tapani kääntyi korjaamaan suitsua, mutta lehmät
kiertivät Tapanin luokse ja työntivät päänsä Tapanin eteen vielä
kynsittäväksi.
Nyt tuli Maria lypsyastioineen ja tullessaan iloisesti hymyillen huusi:
"Sinä täällä puhuttelet lehmiä kuni paimenpoika ainakin."
"Niinkuin Laabanin paimen, mutta lehmät vaan jo kestyivät minuun,
että tulevat perässä mihin minä vain menen."
"Kyllähän se toki hullukin hyvän tuntee. Sinä kun osaat niitten kanssa
mieliksi luperehtaa. Mutta saapas nähdä, oudostelevatko minua, kun

minä tulen lypsämään", sanoi Maria ja laskeutui Helakukkaa
lypsämään. Helakukka ei kuitenkaan arkaillut, työnti vaan päänsä
Tapanin kainaloon ja ummisti silmänsäkin, Tapanin yhä kynsöstellessä
leukapieliä. Tämä Helakukan turvautuminen tuntui Tapanista
tavattoman somalle. Tuntui kuin elukka olisi ymmärtänyt hänen
äskeisen puheensa tulevan talven viljaruuasta.
Mutta Maria nousi nyt kukkuraisillaan vaahtoilevan maitokiulun kanssa
Helakukan alta ja syvään huokaisten, ikäänkuin Jumalaa kiittäen, sanoi:
"Oi kuinka tuntuu somalle noustessa oman lehmän alta omalla maalla,
kun sitä vastoin viisi päivää takaperin samalla tantereella täytti mieleni
toivoton suru ja sanomaton kauhistus."
"Ihmisen ikä on kirjava, sanotaan", sanoi Tapani hymyillen.
Kun kumpainenkin lehmä oli lypsetty ja Maria lähtenyt kotiin juustoa
keittämään, niin Tapani poikkesi Mäkiniitylle, missä tuomet jo
parhaallaan kukkivat. Sieltä hän taitteli suurikukkaisimpia tuomen
oksia aika vihon ja toi kotiin. Sitten he molemmin laittelivat ne
kukkaiset oksat vesiastioihin, joissa ne kesäkuun illan ruskon
kultavalossa näyttivät tavattoman kauniilta ja kukkien tuoksu täytti
koko huoneen.
Kesäillan hohteisessa ja kukkien tuoksuisessa huoneessaan nyt
äänettöminä istuivat Tapani ja Maria eivätkä itsekään tienneet
minkätähden siinä olo tuntui niin omituisen somalle, vaikka ei tuntunut
halua minkäänlaiseen puheluun.
Maria viimein ikäänkuin sanoja etsien ja nojautuen Tapania vasten
sanoi: "Tuntuu kuin tämä olisi vasta meidän varsinainen
kihlaushetkemme, vai onko tämä sitten luonnon siunaava
vihkimäjuhla?"
"Kumpikin tavallaan", kuului Tapanin suusta ystävällinen sana, hänen
nostaessaan kätensä Marian kaulaan.

III LUKU.

Niin kului muutamia vuosia. Tapani ei joutanut olemaan alituisesti
sepän töissä, vaan täytyi aina väliin tehdä rohmuilla kotitöitäkin. Mutta
keväiseen aikaan oli ihmisillä kiintein sepän tarvis, kun kaikki
kesätyökalut piti ennen kesää saada kuntoon. Tänä kevännä Tapani
aikoi keritä enempi kuin koskaan ennen, joten hän taloissa ennen
kesätöitä laittoi kärryt, aurat, karhit ja kuokat kuntoon ja viikatteitten
takomisen jätti siksi että kerkeisi ne takoa ennen heinän tekoa. Ja kun
toukokuun helteiset päivät kuhisten sulattivat lunta että silmissä
suurenivat pelloilla pälvet, niin ne yhä lisäsivät Tapanin mielessä
kiirettä.
Niinpä hän nyt tänä päivänä Pehkolan pajassa kuumuudessa höyryten
teki uutta auraa