Korpelan Tapani | Page 9

siellä se alkoi kopperehtaa
muutaman pienen kenkärajan kanssa. Minäkin aloin kohdallani olevan
penkinjalan juuresta varpaani kynnellä lattiata raaputtaa, niin silloinpa
kissa kärähti kinttuuni täysin sylin, kynnet harallaan kimppusi ja kärysi,
potki ja kuoputti minkä osasi. Minä ilosta ja säikähdyksestä päästin
sellaisen äänen, että jokaisen silmät irtausivat virsikirjasta. Vaan siltä ei
veisuu keskeytynyt. Äitini vaan sanoi hyvin katkeran haikeasti:
»Herra Jumala hyvästi siunatkoon tuota lapsiraukkaa», painoi päänsä
alas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, »kuinka sinä ilkeät olla
tuommoinen?»
Harmillisen näkösellä mielellä alkoi hän taas veisata ja äänensä vapisi.
Kissapa jälleen kähähti jalkoihini, vaan minä päätin, etten päästä tällä
kertaa mitään häiritsevää ääntä ja koetin pidättää sitä sisääni, että
silmistä vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu rakko. Kissan
into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja. Juuri virren
nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi siteet ja
minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, että sana katkesi
jokaiselta kuin puukolla ja silmät erosivat kaikilla virsikirjasta.
Muutamissa vieraissa synnytti niin imelää kutkutusta, että luuli olevan
sen kissanpojan povessaan potkimassa. Silloin silpasi äiti kädestäni,
läksi viemään pihalle sellaista vilkkaa, että varpaat vaan välistä maahan

hippoivat. Tunkion liepeellä sai varpuja kouransa täyteen, riisui, pani
pääni polviensa väliin ja ropotti selkään. Minä koetin kirkua ja ränkyä
kuin syötävä, toivoin, että vieraat ehkä lähtisivät auttamaan, vaan äiti
kääräsi pääni hameen mutkaan ja tukki suuni, että henkikään ei päässyt
kulkemaan. En tajunnut paljon tälle ilmalle, kun hän minut irti heitti,
sillä maailma oli mustana silmissäni ja korvat kihisi kuin saunankiuas
vettä lyödessä. Selvittyäni ja kun olin halannut äitiä ja sanonut, että
anna anteeksi, rakas äiti, niin oli kaikki sovittu. Äiti talutti seurapirttiin
istumaan penkille, katsoi isän kirjasta missä asti virsi menee, haki sen
ja alkoi veisata.
Minä menin karsinasoppeen ja koetin olla tyynessä kuin vahinko
loukossa. Vaan en voinut itseäni hallita, sillä väliin aina nousi
rinnastani kova nikkasekanen puuska. Kuumana viilteli selkävuoliani ja
sekin lisäsi syytä itkuuni. Virsi oli loppunut, niin isä sanoi, että
»tuosta Tapani pahasesta ei näy kalua tulevan, jos sitä ei kovemmasti
kuritettane.» Ja minulle hän ärjäsi: »Et ole lukenutkaan koko päivänä.
Otapa kirjasi!»
Minä en toista käskyä odottanut, otin aapelukseni ja aloin ääneen lukea.
Vaan pelkäsin, etten osaa kyllin hyvästi, ja kun tiesin olevani entistä
ankaramman lain alla, niin ääneni väkisenkin tahtoi väristä. Isä tokasi
äreästi:
»Mikä siinä kiikastaa, kuin et raittiimmasti saata lukea?»
Mutta kun lukuni siitä kävi yhä sekavammaksi, niin hyppäsi isä ylös
penkiltä, tapasi tukkaani ja möykytti päätäni seinään, että jytisi kuin
riihtä puidessa. Hampaat kirahtelivat yhteen isälläni ja hän rupesi
pieksämään kuin mielivaivanen. Paljoa en olisi enää kestänyt, kun olin
vastikään hengen rajoja myöten revitty. Sattui kummini, Keskitalon
emäntä, ja kasakka Juho paikalle, niin että ottivat käsistä pois.
Kummilleni kertoivat vanhukset oikein sydämmen pohjasta lähtevästä
harmista, että miten se on kovakorvanen ja miten tuossa
seitsenvuotiaassa poikakuotassa on jo saanut ruma henki vallan. Toisia
lapsiaan alkoivat kiitellä ja minua vaan laittaa. Kummini aikansa

kuunneltuaan virkkoi siihen:
»Minä olin tuon kokosena aivan yhdenlainen ja luulivat kaikki, ettei
minusta tule pahastakaan kalua, vaan kalunapa häntä on pidetty. Ei sitä
vielä tiedä tuomita Tapaniakaan, siitä voipi tulla jalompi mies kuin
näistä nyt kiitettävistä lapsista, se on nyt vielä uusi kiittää, kypsi
laittaa.»
Äitini vastusti, että
»kyllähän sen nyt jo alkaa nähdä, ja sehän on aina, että joka ei parane
se pahenee.»
Mutta kummin puhe sulostutti elämääni. En saata sanoa minkälainen
kappale se oli mielestäni. Tuli hän pois lähtiessään vielä luoksenikin,
silitteli päätäni ja pyyhki esiliinallaan silmiäni.
»Elä huoli olla milläsikään», sanoi, »kyllä sinusta mies tulee, kun jalka
kasvaa, hammas karkiaa. Osaatko sinä jo lukea?»
»Osaan minä vähäsen», sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa
itkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain hyvän
toivon sijaa.
»No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla,
pitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle
kirjan, koska jo osaat lukea.»
He alkoivat hommata lähtöä ja minä olin aikeessa lähteä mukaan, vaan
isä sanoi hyvin päättäväisesti, että
»Tapani ei saa mennä kylään. Kyllä ne siihen ovat oppimassa sittenkin,
kun on korva korvan tasalla.»
»Kyllä se on koko herännyt, tuo Keskitalon akka», kuulin äitini
puhelevan heidän mentyään. »On se koko kummi ja senlaisen se on
hänkin valan tehnyt kummina ollessaan. Ilkeäisi, kelvoton, viedä
mieroon sikiön, kun tuossa toinen koettaa paraansa mukaan opettaa

ihmiseksi.»
Hetken perästä juoksutti naapurin poika meille sen luvatun kirjan,
jonka nimi oli »Maunulan Matti». Siinä kerrottiin eräästä talonpojasta,
joka isänsä kuoleman jälkeen oli tullut isännäksi ja muutamissa
vuosissa juonut ja korttipelillä hävittänyt talonsa ja saattanut itsensä,
perheensä ja vanhan äitinsä viheliäisimpään kurjuuteen. Se oli siis
maallinen kirja ja se kannettiin oikein juhlariemulla palavaan uuniin.
Katselivat ikäänkuin autuuden ihastuksella, kun kuitenkin tämän
maailman tuli poltti niin jumalattoman kirjan.

XI.
Lehtiä taittamassa.
Olin kahdeksanvuotias, kun muutamana syyskuun päivänä hyvin
kylmällä itätuulella lähdettiin koko rahvaalla lehtiä taittamaan. Minulla
oli sormi kipeä, etten voinut taittaa, niin pantiin kantamaan jälestä
kotiin niitä lehtiä. Vaan se ei ollut helppoa, kun takkaa kantaessa tuli