Korpelan Tapani | Page 8

Elämän koreus ei
meitä silloin kiusannut. Niin sitä vaan mentiin ja tehtiin tehtävänsä.

IX.
Isoisäni tautivuoteella.
Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi
meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en
jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat
niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti
sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän
minulle virren värsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa
lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä
tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen
ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin.
Ja sillä tavoin meni talvi.
Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun
isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että
ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen
vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja
väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin

turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun
pahat päivät tulevat.
Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu
rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin
istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun
tuumaili harvasteesen.
»Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon.»
Sitten hän lausui minulle: »Jo nyt on, poikaseni, surman suitset
suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä.»
Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja
suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti.
Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin
voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi
minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka
karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin
järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.
Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin kipeä.
Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui hänen
tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin iltasella.
Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä
unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että
hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla
tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat,
joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka
illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka
säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti
tumma käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli
olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien
mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja
kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa
ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikkään
näkönen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä,

jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan,
jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni
matkalle.
Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin
seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki
semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan
siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.
Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan
mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli
tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään,

X.
Kissasta taas tuli harmi.
Nyt kun ei jäänyt minkäänmoista ystävää, niin rupesin opettelemaan
lukemaan, ja siitäpä sainkin huvitukseni. Aloin lukea mitä kirjoja vaan
saatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta
lukemaan, vaan minä varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja
miellyin enemmän siihen kiellettyyn hedelmään. Silloinpa vanhemmat
kokonaan kielsivät muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja
katkismus aivan selvä. Minä kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta
kuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten
seikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen
työksi. Siinä oli heillä selvä todistus, kun minun mieleni riensi
paremmin maallisten perään. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti
nuorena saada revityksi. Ja jos ei hyvästä ollut apua, niin täytyi olla
pahasta, arvelivat.
Mutta mitä enemmän komennettiin lukemaan niitä pakollisia kirjoja,
niin sitä vastenmielisemmiksi ne kävivät ja sitä enemmän halutti vaan
lukea maallisia kirjoja. Ja sepä veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat
vaikeroida, että
»kyllä sen näkee, että sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa

minkä voipi, niin eihän Jumalan tuomiolla anneta siitä syntiä.»
Ja siitä syystä tarkenikin selkänahkani mielestäni liikojakin kertoja.
Semmoissaan se meni aika edelleen.
Erään kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat joukolla
seurojaan pitämään. Isäni oli esimiehenä lukemaan saarnoja ja
veisaamaan virsiä. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heidän
hartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi sääksi. Äiti otti minua
kädestä, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten
kanssa veisata höveltää. Mutta eipä aikaakaan, niin kissa siellä lattialla
nosti häntänsä pystyyn, selkänsä köykkyyn, jalkansa niin pitkiksi kuin
voivat venyä ja silloin laukata köykkäsi korvat pystyssä, ikenet
irvellään, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia. Se kiepasi
sen penkin alle, jossa minä olin istumassa, ja