Kootut teokset III: Näytelmät | Page 8

liene kovettunut. Viholliselle näet koston-unta, Vaan muista ett' on
sekin kiivas kosto, Mi vanhempainsa kohtaa kieltäjän!
ANTTI (heltyneenä). Oi äitini, en voi nyt sua kieltää! Siis täydyn
noutaa isän vaatimusta. Vaan kuinka intoni voin sammuttaa? Ah, isä,
suo tok mulle siunaukses, Oi hellä äiti, anna suostumuksesi En hillitä
voi sydämmeni ääntä, Kieltonne siteistä mun päästäkää!
HANNU (arvokkaasti). Jo viet, jo kannat mua nuoruuteeni, Asetat
aikaan, jolloin itse itkin, Samoista syistä kastoin kasvojani; Sen
muistan kuinka katkeralta maistui Monetkin esteet urho-aikeilleni: Ne
kirvelteli niinkuin surman-nuolet. Vaan myötätuulet tuntuivat kuin
viina Valunut oisi murheen voiteheksi -- En kiellä sua, vaikka
vanhuuteni Raskaampi mulle ois kuin rauta-kahle. Kun kuuluu sanat:
"miestä tarvitaan!" Riviinpä riennä silloin ensimmäisnä Ja elä, kuole
kansas kunniaksi, Sen siunauksen annan evääksesi.
LIISA (raskaasti). Ja elä, kuole kansas kunniaksi! En enempätä lisää
evästäsi.
KUUDES KOHTAUS.
EDELLISET. ELMA.
ELMA (tulee vasemmalta). Tuol' ulkona käy ryske, pauhina Ja hurraus.
ANTTI. Kas sinne riennämme! Kenties on siellä urhojakin jo Valmiina
riveihimme astumaan.

Menevät perältä.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
ELMA. Mun rinnassani kuumuus kiihtyy vaan. Jotakin kummaa
aavistusta tunnen Se on kuin surmaa ennustais. -- Mut ei! -- Se tuntuu
myös kuin ennen, koska Niilon Sulhaisna tiesin luoksein tulevan. Ah!
vaan nyt pettynen. -- Mut ehkä en. Istuu tuolille. Oi joudu, armas
Niiloni, jo joudu!
Laulaa kanteletta soittaen.
Muistan sen hetken, Kun sotaretken Kaukaisen alkoi Niiloseni:
Murheen ja vaivan Raskahan aivan Tuopi se minun rinnoilleni;
Lempeni ruusu ryöstetty on, Syöstihin surman rannikkohon. Kaikk' on
pois multa, Kun on pois kulta, Suru nyt kalvaa sydäntäni.
Ulkoa kuuluu telmettä ja hurrausta. Elma taukoaa kuuntelemaan. Telme
lakkaa.
Söikö sun julma Sotainen surma, Silloinpa kuolen kyyneleihin. Jos elät
vielä Urhojen tiellä, Niin jopa joudu kaulalleni! Silloinpa murhe pois
katoais, Riemu ja rauha taas palajais. Kaikk' on pois multa, Kun on pois
kulta, Suru nyt kalvaa sydäntäni.
Ovi aukenee Niilo astuu upseerin puvussa sisään, vasen käsi ripustettu
kaulalle; häntä seuraa Hannu, Liisa ja Antti, niiden jälestä kansaa.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
ELMA. NIILO. HANNU. LIISA. ANTTI. KANSAA.
KANSA. Eläköön Gustavin sankari!
Elma katsoo säikähtyneenä sisään tulijoita.
NIILO (kiiruhtaa Elman luo). Ah Elmani ja enkelini!
Syleilevät.

ELMA. Oi Niiloni, ja taivaani!
Tuokion äänettömyys.
KANSA. Eläköön Gustavin sankari!
NIILO (kädet käsissä katsovat silmästä silmään). Viel' elät hellä, rakas
Elmani, Sä mulle kalliimpi ja suloisempi, Kuin Reinilaaksoin
ihanimmat ruusut! Siis terve, rauhan, riemun vartiani, Taas urho-sydän
lempeen liittyköön!
ELMA. Ja sulakoon kuin kulta kultahan Perheemme onnen-liekin
lämpimässä.
Syleilevät toisiansa.
NIILO (Hannulle). Viel' elää isä, konnussaan kuin karhu, Tuo
sydämmeni urhouden alku! Liisalle. Viel' äidin hellä sydän sykkäilee,
Sä rakkauden liehdoit rintahani! Siis terve teille, onnen pylvähämme!
Nyt raitistukoon vanhat sydämmenne!
HANNU. LIISA. Oi terve sulle, sankar'-lapsukainen.
NIILO (Antille). Ja veljeni! -- sä rauhan rinta-lapsi, Jok' iloitset vaan
kodin kainalossa! Jo kuohahtakoon veres hyytelöstä, Kirotkoon rauhaa
nuori sydämmesi, Jos tahdot isäs poikaa veljestellä!
ANTTI. On talvi-unen korsattuaan karhu Viholliselle kahta
kiukkuisempi.
NIILO (kansalle). Te miehet myös, jo koston kirvehillä Kuninkaan
veren hintaa etsikäätte, Ja rientäkäätte sota-tanterelle Vihollisenne päitä
pilstomahan; On jalompaa se työ kuin jänis-jahti Tai ilveksen ja
karhu-äijän pyyntö!
KANSA. Viholliselle kuolema ja kosto!
Rytyyttävät jalkojaan.

NIILO (kääntyy Elmaan. Arvokkaasti). Kuin Breitenfeld'in voiton
taisteltua Minua Main'in viinat virvoitteli Ja urho-vertä valoi rintahani,
Niin Lytzin murhepäivän haavojakin Nyt voitelee sun huules hunajaiset.
Nuo säteet, silmistäsi säihkyväiset, On elämäni kirkkain kesäpäivä;
Sydämmes tunnot helkkyy huuliltasi Mun sielulleni taivaan soitelmina.
On veri-haavat, sodan surkeudet, Nyt telineitä onnen alttarille, Ja
voitonpäivät ovat kunniamme Jaloimmat muisto-taulut, arvomerkit,
Joit' ei voi ryöstää ilkein vihollinen.
ELMA. Sun kanssas löydän elämäni onnen, Sinutta olen kurjin,
onnettomin!
NIILO (raskaasti). Vaan riemu kaikk' on murheell' ostettava, On kaikki
autuus tuskan hedelmänä! Pisarat harvat, jotka huulillemme Tipahtaa
onnen punapilvistäkin, On katkeruudella jo suolattuna: Tää
onnen-päivä kätkee povessaan Raskaimman surun kiviroukkion. Vaikk'
eivät tyhjään raueta voi työmme, Ei suotta välky sankartemme miekat,
Niin kuninkaamme, suurin sankarimme On kuollut! Ah se raskas
muiston-hurma Himmentää kirkkaimmankin riemuhetken.
ELMA. Pois paetkoon nyt murhe tuskallinen, Kuin riemun helmet
heryy rinnoilleni, Myrkkyiset koston-sumut hälvetköön, Kun
rakkauden silmät säteilee; Pois sodan myrsky, riemun telottaja, Mi
väristyttää ihmis-sydämmiä! Oi Niiloni! Et millään enään voisi Pelastaa
Manan suusta sankaria, Jon sodan surma nieli ruoakseen; Nyt ylistä
vaan hänen kunniaansa Ja mainehensa kauas kaikukoon!
NIILO. Kuin miekkain väike, kiilto kypärien, Niin jalo kunniansa
loistakoon! Kuin sodan soitto, jyske joukkojemme, Niin kuninkaamme
maine kaikukoon!
ANTTI. Vaan minä kannan murhan kiväriä, Ja koston hirmumiekkaa
paljastan, Jos ne ei auta, tartun kiinni kourin Ja muserran kuin karhun
kämmenin. -- Sä, veljeni, jo kyllin taistelitkin, Sun vertäs valui
tantereelle jo! Mä harjahirren nostan maineellemme Sen edestä vaikk'
ehtyis valtimoni Ja sydämmeni nesteet purskahtaisi.
NIILO. Kas nepä äänet sointuu miehen suusta, Kun sanas täytät, synnyt

veljekseni! Siis riennä riviin! viel' ei vihollinen Veressään ole kyllin
kylvetetty. Viel' auk' on sulle tanner taistellakses, On kuninkaamme
kuolo kostettava. Lävistä niinkuin hauki ahraimella Se totuuden ja
meidän vihollinen, Käy kynsin, hampain häijyn höyheniin Kuin
tarhapöllön niskaan tarttuu kotka, Se villihengen käskyläinen syökse
Alimpaan Tuonen tulikirnuhun.
ANTTI (juhlallisesti). Sen vannon.