Kootut teokset III: Näytelmät | Page 7

alhosta, Taas häväistään, ja tunnustajat sen Taas
poljettu on hengen-orjuuteen.
ANTTI. Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt Et kuunnella kun sanoin:
"voitollisna" Kuningas kuoli -- voitti kuollessaan!
HANNU (arvokkaasti). Ah, voitollisna, sepä suloisinta! Kuink' autuas
on elää sankarina, Vaan autuaampi kuolla voittajana. Hän
kaksinkerroin sankar', voittaja, Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!
Astuu miettiväisnä lattialla.
ANTTI (innolla). Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut, Sun kanssasi
mun kuninkaani kallis!
ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan). Siis sodan surma

Niilonikin nieli, Siis eteläst' ei lämpö enään hehku, Vaan kuolon kolkko,
kammottava viima, Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee -- -- -- Niin,
Niiloni? ah ihanasti hän Kaatuikin kanssa kuninkaan. -- Mut maani,
Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres Sulhoitta kuolee taikka leskenä. Tää
kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos -- Vihollinen nyt ryntää
niskoillemme, On maamme voimaton -- pois urhot on.
HANNU (ajatuksistaan heräten). Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?
ELMA. Jos lapsettais.
ANTTI (erikseen). Mä tunnen sääliä -- Ja enemmän -- mä tunnen
kuumuutta Ja tuskaa sanatonta rinnassani, Nähdessäni tuon vaimon
vaikeroivan -- Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa Sen taivahalle --
tunnen lempeä, Suloista rakkautta -- Ah! Mut kauaks jo Uskalsin
harpata.
HANNU (kuulematta edellistä). Nuo haaveksii Molemmat niinkuin
toista maailmaa Tavottaen. Mut edell' ehtiä Mun täytyy suuren
kuninkaani luo Totuuden maahan.
Kävelee yhä aatoksissaan.
ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä). Sydän-pohjukkaani Mun
lempeni nyt täytyy nukahtaa. Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt Mun
rinnassani kantaa valtikkaa Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii Vaan
autiota verikenttää, jossa Raivoisat sodan myrskyt mellastaa -- Ja
veljenikö vaimoon uskallan! -- Ah sydämmeni synnin polttama!
Elmalle. Sä kysyit taikka tahdoit kysyä Jotakin Niilosta?
ELMA. Jos tietoja Sinulla hänen elostansa ois.
ANTTI. Elääkö Niilo taikka kuollut lie, Sen tietää yksin ylitaivahat. Se
tieto Suomeen ehtinyt on vaan, Ett' urhot, jotka kärsii haavojaan
Kuljettaa laiva maansa rannikolle Ja toiset terveet rautakourineen Taas
raajarikkoin kohlut palkitsee -- Ja minä.
Ottaa vanhan miekan vaarnalta ja sitoo vyöllensä; sovittaa

metsästyskivääriä olalleen.
ELMA. Ah, en jaksa kuunnella Tät' ahdistavaa epätietoa.
Menee.
HANNU (herää äkkiä aatoksistaan lausumaan Antin yhä aseita
ympärilleen ratustellessa).
Tulistu taivas, valaise ja -- polta Totuuden tieltä väärät! Halki lyö
Vihollistemme rinnat! Pilstoa Säleiksi, niinkuin myrsky-ilmalla Lyöt
pirstaleiksi hongan vartalon! Hoksaa Antin kujeet. No
metsästyksehenkö vammustat Noin itseäs, taikk' olet hupsuna?
ANTTI. Jos hupsuna en lie jo syntynytkin?
HANNU. Kuin ihminen, sä synnyit lapseksi, Mut' mieheks' aioin sua
kasvattaa.
ANTTI. Siis miehen aseita mun kantaa suo; Suo täyttää, minkä ennen
estelit.
HANNU. No surma vieköön! Minkä isän sydän Hyväksi voipi nähdä
lapsilleen -- Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.
ANTTI. Mi kerta tehtiin, se on voitukin, Vaan tekemätönt' ei viel' ole
tehty.
HANNU. Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET. LIISA.
LIISA. Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois, Mut kuulemast' en voi
myös olla pois.
HANNU. Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.

ANTTI (Hannulle). Mun sota-into rinnassani riehui, Sä tiesit sen, vaan
naiseltansa Niilon, Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit. Mun eloni ja
kuoloni ois yksi, Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin, Siis aika on jo
munkin kamppaella, Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani, Nyt
kuninkaani veren koston-huuto Mun viepi voittohon tai kuolohon.
HANNU. Näen kyll', ett olet uljas poikani Ja samat tunnot reuhtoo
rinnassais, Kuin nuoruudessa ennen isäsi. Vaan vesa olet sodan
surmatöihin, Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa: Et vilua, et nälkää
vielä kestä, Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa, Viel' aika antaa sulle
taisteloita, Kun elämäsi siksi ennättää.
ANTTI. Ei kotkaa estä malmisetkaan portit Ei koston tulta meret
sammuta! Ei nuoruus ole miehuuteni surma Ei urhotöille vanhat virkoa.
LIISA (tarttuu Antin käteen). Oi lapseni, oi armas Anttiseni! Tahdotko
surman suuhun rynnätä? Vaan säästä, säästä itseäs ja meitä, Tok vältä
vaarat, kestä kiusaukset Ja onnettomuus estä oviltamme.
ANTTI (riistää kätensä. Laulaa).
Pois elämästäni pelkojen peikot, Teitä en kammoa, en vapise! Teitä
pelätköhön horjuvat, heikot, Elämän vaivoja en pakene. Tulkohon
taistelo höyryävä, Nälkä ja kuolema kirvelevä: Jään minä elohon
urhojen kanssa, Muistojen rihmaan loistelemaan, Kunnian kukkia
kantavi kansa Hautani kumpua kaunistamaan.
HANNU. Nä'en kyllä, ettei päätä, mutta sydän On nuorukaisen elon
ohjaksissa. Se sydän on kuin hehkuvainen hiilos, Johonka tuuli
vienompikin voi Puhaltaa puhtaan hehkuvaisen liekin, Jok' ilkivallat
murtaa ankarimmat, -- Vaan raivomuodon kerta saatuaan, Eroittaa
luonnon-voimat toisistaan; -- Iloitsen, poikani, sun innostasi, Vaan
murehdinpa mieles vähyydestä: Sä Saksaan lentäisit kuin kotkan siivin,
Meristä, maista mitään huolimatta. Sä Saksaan rientäisit kuin kulon-tuli,
Mi luonnon-voimat murtaa mennessään. Et aseita ja kelpo kumppania
Enempää tarvitse kuin villi-varsa; Nuo ruostunehet ramut kelpaa sulle,
Joit' oravat ei enään hämmästyisi.

ANTTI (ensin katsoa tuijottaa maahan). Niin tyhjä ei lie lampahankaan
kallo, Ett' aivoillaan ei tuota ymmärtäisi, Mihinkä kelpaa kolhut
ruostuneet; Vaan keikkailen tok siksi kehnommilla, Kun Turusta saan
uudet uhkeammat. -- On huomiseksi päätetty jo lähtö. -- Mä sotilaaksi
olen ostettu. -- Älkäätte kiellä! -- käskee sydämmeni.
LIISA (tarttuu Antin kaulaan). Oletko, lapseni, niin tyly, julma Ett' isäs
äänt' et kuule uupuvaa! Vai eikö kieltons ole sulle kallis Kun sanansa ei
satu sydämmeesi? Sun luontos, ennen hellä, mulle rakas, Ei kiveksi nyt