vastasi ruustinna heidän alkaessaan 
nousta pihaan.--Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin-- 
--Kyllä minä--kyllä me,--eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa 
ketään silmiin. 
--Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he 
aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun Robertkin 
tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota sinne 
odotettiin Karjalasta päin ... heillä on ollut hauska matka Helsingistä, 
suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja--sisareni ja hänen miehensä 
professori Hartman ja Anette ja Thure. 
--Meidän serkkujamme, selitti Kaarina. 
--Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja pitäneet
hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi. 
--Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti. 
--Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon 
päivät. 
--Vai kirjoitti hän!--Antero melkein huudahti. 
--Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina. 
--Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa? 
--Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja 
Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta 
karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet ja 
käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri 
markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun 
yksi esi-isistäni, Martinus Olai-- 
Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta, ajatellen, 
miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan, vaan Robert ... 
että heitä oli ollut suuri iloinen seurue ... ja hauska matka. Oliko hänkin 
ollut mukana, se nuori mies--kuka hän oli?-- tulleeko hän tännekin. 
--Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän 
rovastin puhuvan Ristolle.--Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat 
semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti 
aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen 
tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan 
parantaminen. 
Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle. 
--Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa? 
--Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan 
ihmeellinen, kerrassaan mahtava, 
--Oletteko ennen koskia laskenut? 
--En koskaan ennen. 
Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä 
muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin veljilläkin, 
äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas. 
Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta jotain 
kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan 
alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan. 
--Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka 
häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen
apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi poika, 
olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä seppelöity yhdessä 
herrain kanssa. 
--Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.--Karoliina 
oli täällä helluntaipyhinä. 
--Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi. 
--Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä 
ylihuomenna, jos vain pääsee. 
Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen 
parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä. 
Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan 
veljensä. 
--Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen? 
--Niin, kyllä kai--tietysti, vastasi Antero epävarmasti. 
Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos Karoliina 
tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan, heti, 
saamatta jäädä tänne? 
* * * * * 
Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli 
melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan 
sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli pikimusta, 
mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla peitetty. 
Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä vanhaa 
kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky. 
--Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista 
kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos 
mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies 
makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi 
paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse-- 
Elias Lönnrot! 
--Elias Lönnrot? 
--_Ipsissimus!_ Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa 
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen. 
Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja 
kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen 
tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän 
sen!» ja samana iltana se perustettiin.--Lönnrot oli silloin
runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta 
laukkulaista.--Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole 
herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!--»Mikset 
mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»--»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli 
niin lämmin lieden kyljessä.»--Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien 
nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies. 
--Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero 
iki-ihastuneena. 
--Vaikka koko kesän! 
--Vaikka koko kesän? 
--Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna 
ollessani--olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina-- oli 
tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi 
esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän oli 
vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka sitten lähetti 
Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole enää olemassa, 
se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin vankina 
Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja heidän 
uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja apumiehinä, ja 
niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon.--Mutta mitä minä tässä nyt 
tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.