Kevët ja takatalvi | Page 8

ja tapahtuu,
viattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan.
Tuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on
mennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta
ymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee
ikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.

--Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.
--Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka
kyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko
kanslian.
Ruustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties kuinka
monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.
--Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert
kirjoitti.
--Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran
kautta.
Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria
maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut, erityisesti
odotti.
--Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin kovin
tulvillaan, sanoi ruustinna.--No, siellä tulee nyt pappa pikkupoikain
kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan. Hän pitää
siitä niin, jos on saanut kaloja.
--Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,--Siinä on kaksi
herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!--Herra varjelkoon, nyt
se katosi!
Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa
värähti.
--Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi renki, joka
työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.
Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa.
Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat
molemmat tätä säikähdystään,--kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus
ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?--ja riensivät rantaan tulijoita vastaan.
Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset,
jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin jo
vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä,
valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja
»aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys, ja
ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden harso.
--On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?
Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli tulossa
hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona, että talo on

täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan-- niistä kaikista
oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.
Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita
musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti
tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle ja
siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli tätä
tytärtään.
--Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis
ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan
palmikkoonsa? Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi
hänelle sanoa.
--Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti kiiruhtaa
askeleitaan, mutta hiljensi taas.--Ne eivät voi olla ketään muita, koska
kääntyvät tänne päin.
--Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?
--Antero Hagman ja Risto Tolonen.
Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän oli
pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat,
tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon,
jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta pisti
esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa loistivat, ja
silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli valkeanaan lahnoja
ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu suunnaton lohi, jonka
pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.
--Kaunis juhannuskala, vai mitä?
--Mutta kylläpä onkin!--huudahti ruustinna.
--Se on sinun onnellasi saatu, mamma!
--Sinä et huomaa vieraita, pappa.
Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan
kupeelle.
--Tänne, hyvät herrat!--Laske tänne, perämies!
Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven
väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:
--Salvos advenire vos gaudeo.
Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin latinaksi:
--_Salutem reddimus et gratias, reverendissime_.
Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään

ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti
tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa kupeella
kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi leikillisen
tuttavallisesti.
Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja toivotti
heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne täytti
Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään--ja
Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä ja
äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin
äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo puutarhan
puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan sen juuri
piti olla--ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka joiltakin kaukaisilta
ajoilta--ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin, jossa tulisi kauan
viipymään ja hyvin viihtymään.
--Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina
ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin suuresti
rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä tyytyväisyys ja
turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen kasvoissaan oli kovin
miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja kesakkoinen.
--Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti
pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva
sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!--Antakaapa tänne se
lohenpoika!
--Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni epävarmasti
vavahtaen.
--Odotamme heitä joka hetki!