Kauppahuone Playfair ja Kumpp | Page 2

jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla osakas
tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent Playfair ja
Kumpp. Glasgowissa.
Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut

toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun,
joka juontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat
kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat
perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa
tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat
koottiin; uusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli
Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja
syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus
noussut ylimmällensä.
Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena
esi-isäinsä toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin
keinoitteluihin ja kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen
päämies, Vincent Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen
hyvin käytänuöllinen ja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain
varustaja mitä puhtainta verta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin
toimintoasiat. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.
Kuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota
varten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa keksinyt
hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias
mies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.
Luettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa
Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan
ehdoituksen.
-- Setä Vincent -- sanoi hän vasten silmiä -- me saatamme ansaita kaksi
miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.
-- Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.
-- Laiva ja lasti.
-- Eikö mitään muuta?
-- Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta
lukuun.

-- Annas kuulla, mitä mielit -- vastasi setä.
-- Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be
Richmond ja Americain Review-sanomalehtiä? -- jatkoi James Playfair.
-- Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.
-- Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa
kestää kauan vielä?
-- Kauan kyllä.
-- Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa Englannin ja
erittäinkin Glasgowin etuja.
-- Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja -- keskeytti
hänen setä Vincent.
-- Aivan oikein -- jatkoi kapteini.
-- James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta
ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo
sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on
vakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat
joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät sitte
orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.
Jos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka
aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia,
tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus
katsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan
vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä,
käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi
päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi
elämään yleisen laupiuden varassa.
Glasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden
sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä

pumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain.
Näistä numeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä
kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei
peräti puuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt
lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.
Se oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James
Playfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.
-- Minä hankin pumpulia -- sanoi hän -- ja tuon sen tänne, maksakoon
niitä maksaa.
Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää
tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.
-- Kuulkaapa nyt tuumani, setä
-- Annas kuulla, James!
-- Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja
paljon kantavan aluksen.
-- Se käy laatuun.
-- Me lastaamme sen ampuvaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla.
-- Hyvä, hyvä!
-- Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvallan alukset
jälkeeni, tungen väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä...
-- Myöt lastisi korkeaan hintaan liittolaisille, jotka sen tarvitsevat --
sanoi setä innokkaasti.
-- Ja palaan täydellä pumpulilastilla.
-- Jonka antavat sinulle pianpa kuin ilman maksotta.
-- Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?

-- Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?
-- Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva.
-- Me rakennutamme asian alkain semmoisen. Entäs laivaväki?
-- Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useimpia miehiä kuin
että voin laivallani temppuella, siinä on kaikki tyyni. Tässä ei tule
kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät kauas
jälkeen.
-- Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme -- vastasi setä
Vincent jäykällä äänellä. -- Mutta sanoppa minulle, James, mihin
paikkaan Amerikan rannikkoa lähdet laskemaan?
-- Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeneet New-Orleansin,
Willmingtonin ja Savannahn piiritysten läpi, mutta minä aion käydä
suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut
tunkea sen ahtaisin kulkuvesiin, jos ei Bermuda. Minä teen niinkuin
sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä käypä, niin menen sinne
minne Yhdysvallan alukset eivät voi seurata minua.
-- Se on tosi -- sanoi setä Vincent -- että Charlestonissa on yltäkyllin
pumpulia. Sitä poltetaankin, päästäksensä siitä.
-- Minpä niin -- vastasi James -- ja mikä on vielä isompi asia, kaupunki
on miltei sulkeissa, Beauregard on muonan ja ampuvarain puutteessa ja
on maksava lastini runsaasti.
-- Sinä olet oikeassa, poikani. No,