Karkurit | Page 2

sanotaan, mitä hän ennustaa. Hänelle en pistäisi
kättäni minä. (Akka tulee.)
AKKA. Herran rauha teille, kunnioitettavat fröökinät!
ELMA. Olkaat tervehditty, vanha eukko! Kauvan olette olleet
näkymätönnä seuduillamme.
AKKA. Sentähden tuon terveisiä avaralta maailmalta.
ELMA. Vieläkö katsahtaa silmänne yhtä tarkasti kuin ennen
kämmenen piirroksiin, joihin, niinkuin sanotaan, on kirjoitettuna
elämämme kohtalo?
AKKA. Olenpa jo kovin vanha, fröökinäni, vanha.
ELMA. Tässä on käteni. (Antaa hänelle kätensä.)
AKKA. Ah kuinka pieni ja korea käsi! ja hieno, samettihieno! mutta
miksi nämät monet ristiviivat täällä?
ELMA. Sanokaat se itse.
HANNA (erikseen). Mikä rumuus hänen kasvoissansa. Väristyksen
tunnen ruumiissani häntä katsellessani. Ja hänkö nuorena kuin ruusu
kauniina hohti? Niinpä sanotaan. Lieneekö mahdollista?--Oi, vanhuus!
sä äänetönnä, mutta varmaan meitä jokaista lähestyt. Mieltä masentava
aatos! Ja muuttua näin rumaksi! Ei! Kauneus sydämmessäni asukoon ja

kuolemattoman sieluni ikuinen perintö-osa olkoon se kaukainen
silmämäärä, johon alati katsahtelen, niin onpa muotoni herttainen vielä
lapsieni lapsille, koska he suustani kuultelevat viisauden neuvoja.
AKKA (katseltuaan Elman kättä). Kohta murhe on lopussa. Sitä
korppihaukkaa, joka tähtää nyt sydäntäs, et sinä pelätä tarvitse. Hänen
siipensä lannistuvat ja hän lyyhistyy alas; sillä ylevä kotka kaukaisilta
kukkuloilta on sun päälles iskenyt tulisen silmänsä. Hän luokses kiitää
halki sumujen ja pilvein kuin nopea vasama, ja hänen saaliiksensa
joudut sä, ja ravittu on hän ijankaikkiseksi.
ELMA. Teitä kiitän.
HANNA. Ihana ennustus.
ELMA. Ihmeellinen kyllä.
AKKA (Hannalle). Teidän kätenne myös.
HANNA. Ei, eukkoseni, en rohkene minä nostaa tulevaisuuteni
esirippua. Ehkä eteeni kuvattaisiin tapauksia synkeintä lajia ja niin mun
käsittäis levottomuus ja hyödytön murhe. Ei, ei! Minä olen tytyväinen
siihen, mitä sisarelleni ennustitte, ja iloitsen hänen kanssansa.
ELMA. Käykäät luoksemme, vanha vaimo, ja saakaat maksonne.
AKKA. Te olette hyvä, fröökinäni, aina hyvä.--Mutta rientäkäämme;
läheneepä meitä kamoittava herran-ilma.
ELMA. Niin, rientäkäämme. (Menevät.--Martti tulee.)
MARTTI (yksin). Paljasta pahantekoa ja kiusaa Viitalan puolella.
Peeveli heidät periköön! Enhän jaksa enään mä luutautinen kaakki, en
muuta kuin huutaa kostoa, kostoa! Mitä taasen olen nähnyt, pistetään
muiston tarkkaan talteen ja saavatpa saman takaisin vielä.--Mutta nytpä
kaiketi pienet perkeleet ilmassa teiskaa ja sen havaitsevat tuhannet
veljensä tahi tanssivat serkuksensa tuolla selkäluussani. Menkäät
kimpustani helvettiin, marssikaat Viitalaan ja tehkäät parastanne.
Penkkiin lyökäät siellä se vanha karju, että hän röhkii ja rököttää kuin
olis hän siemenissä. (Paimenpoika tulee.) Tuossa tulee Viitalan paimen.
Kun nyt saisin hänen kauluksestaan oikein lujan nappauksen.
PAIMEN. Herra Martti, herra Martti! Ryöväriä! Uskokaat: kaksi
partaista miestä kohtasin polulla tuolla. Kyselivätpä minulta näiden
kartanoin nimistä, ketkä niitä hallitsevat ja löytyykö niissä koreita
likkoja. Kuuselassa sanoin löytyvän sitä sorttia kaksi ja oikein aika
heiskaleita, mutta että toinen niistä on kihlattu jo monta vuotta sitten,
mutta sulhasensa on kuollut sotaan, ja sentähden on tyttöraiska

päättänyt lopettaa päivänsä Kyöpelinvuorella santasäkki selässä.--Niin
selittelin heille asioita, rupesinpa viimein tuumailemaan, olivatkohan
kunnon miehiä, ja pois juoksin heistä että aho tömisi.
MARTTI. Poika, mitä jaarittelet? Tule likemmäs; sillä olenpa
välimmiten vähän kuuro, niinkuin esimerkiksi nyt. Tule likemmäs ja
haastele kovemmin. (Paimen likenee häntä.)
PAIMEN. Ryöväreitä olen nähnyt.
MARTTI (iskee kätensä pojan kaulukseen). Nyt läksit ryövärten käsistä
karhun käpäliin.
PAIMEN. Herra pehtoori! Mitä vasten?
MARTTI. Huuda nyt ryövärit avukses.
PAIMEN. Mitä olen tehnyt?
MARTTI. Katsotko härkäis perään?
PAIMEN. Minä en ole härkäpaimen.
MARTTI. Kukapas heitä paimentaa, sinä juupeli?
PAIMEN. He käyvät ilman kaitsijaa metsässä.
MARTTI. Kuka heidän eteensä aidat murtaa ihmisten viljamaihin?
PAIMEN. En minä.
MARTTI. Juuri sama junkkari. Kyllä tiedän, ja tiedänpä että teet sen
käskystä.--Kahta herraa sinä palvelet, ja molemmat kuuluu he
Belsebubin polvilukuun. Sano heille tämä. Minä en pelkää heitä, en
ensinkään. Viha ja alinomainen sapen karvastus on rohkaisnut minut
kuin nälkä suden.--Kuinka jaksaa vanhempi isäntäs? Minä tarkoitan
sitä vanhempaa pirua.
Paimen. Hyvin hän jaksaa.
MARTTI. Vanha saatana?
Palmen. Eli vanha patruuna.
MARTTI. Niin, niin, saatana on mailman patruuna ja herra. Niin, hän
jaksaa hyvin niin kauvan kuin Kuuselan hevosen veri antaa nestettä
hänen suonillensa. Sinä kaiketi näit, että hän ampui meidän urhean
orhiin? Sano totuus, muutoin peittoon sinut kanankaaliksi. Näitkö?
PAIMEN. En nähnyt, enkä usko hänen tehneen sitä. Mutta huomatkaat,
isäntäni oli vierasmiesten kanssa muistuttanut, ettette laskis hevosta
laitumelle ilman koukkua kaulassa. Elikko meni aitaan.
MARTTI. Kitas kiinni, sinä vaivainen aidantakuinen; ja kuule nyt
minkä toimen sinulle annan. Sano sille vanhalle sarvipäälle minulta,
että hän on viheliäisin aatelismies Suomessa, että hän on iilimato,

pullea hevos-iili, mutta kylläpä hän lypsetään vielä. Sille nuoremmalle
kaviojalalle sanot sinä minulta, että hän on käen-poikanen, kurja
käen-poikanen, joka rehottelee toisen pesässä; mutta muistuta häntä
usein niin tapahtuvan, että pesään ilmauu muuriaisia, keltaruskeita,
tulisia viholaisia, ja silloin ottaa hänet peijakas. Niin, kaikki tämä sano
heille vierasmiesten kuullessa. Muista se, sinä kanalja.
PAIMEN. No, no.
MARTTI. Jos et sitä tee, niin oletpa onneton, koska sinun tästälähin
kohtaan.
PAIMEN. Täytyyhän minun se tehdä.
MARTTI. Jaa, jaa; se tee, jos mielit säästää selkääs.
PAIMEN. Mutta hellittäkäät kaulukseni.
MARTTI. Ei tällä hinnalla. Saatpa ensin vähän sauvastani; sillä
tarvitsenpa hieman öljyä sydämmelleni. Onpa minulla ihana halu vähän
pehmittää sinun kruununmaatas, koska olet armottoman kerkeä
tekemään mitä muut sinua käskevät naapuriesi vahingoksi. Tiedätkö,
sinä veitikkä, missä