Kalervo | Page 9

verhot ja maisemat peittää,
Lehti on puussa ja ruoho on
maass'.
Ahvojen teitä nyt lintujen laumat
Villettelevät Pohjolaan.
Sielläki
kukkulat, järvet ja rannat
Laululla riemastuttamahan.
Kukkaset
kedoilla puhkeilee,
Yrtit ylt'ympäri tuoksuilee,
Puiden latvoissa
tuuloset soittaa,
Lintuset lempeä livertävät,
Keväällä uudet tuntehet
soittaa,
Elohon vanhat virkenevät.
Riemuitkaamme nyt vanhat ja nuoret,
Niinkuin luontokin riemuitsee,

Kauniina loistavat laaksot ja vuoret,
Taivaskin riemusta hymyilee.

Kaunihin kuitenkin riemutess' on
Ihmisen sielu kuolematon,

Senhän tähden niin kauniisti maamme
Laaksot ja kukkulat
pukeutuvat
Ja vielä kauniimman kevään me saamme,
Jonka ei
lahjat oo lakastuvat.
VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.
"Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun --
Ein Sphärentanz harmonisch
im Getümmel --
Lasst alle Völker unter gleichem Himmel
Sich
gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"
Göthe.
Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.
_Kertoma- eli sankari-runoutta_, joka tavallisesti kuvaelee kansojen
taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla,
jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin
siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa.

Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka
nähneet siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.
Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset,
Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset
ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä.
Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto,
Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia,
vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että
myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää
nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.
Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys
kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan tulevaisuus
voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta
sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka
omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että
runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin sivistyneissä?
Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin selvästi
ilmaise, mistä se on kotosin?
Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua
vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja
Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta
kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka
Pohjolassa oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan
uroot kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka
harvahammas" lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi
kummallisen "Sammon":
"Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Yhen ohrasen
jyvästä,
Yhen uuhen villasesta."
Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan

kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly,
suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa."
Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun

oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä.
Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.
Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu.
Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä
tähän saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta
paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen
Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut joka
miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka hän
ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen sitten
Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten kautta virkeni hän
kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki Kalevan kansa, paitsi
Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli itseään ylimielisesti,
niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:
"Ei tässä piot parane
Kun ei vierahat vähenne;
Talo työlle, vieras
tielle,
Hyvistäki juomingista!
Lähe tästä, Hiien heitto
Luota
kaiken ihmiskansan,
Kotihisi konna koita,
Paha maahasi pakene!"
Johon Lemminkäinen vastasi:
"Et miestä manaten sa'a,
Ei miestä pahempatana
Sialtansa
siirtymähän,
Paikalta pakenemahan."
Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki
tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan isäntä,
tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se kaheksi
lensi, sanoi vastustajansa:
"Tukela tora tuvassa,
Seikat akkojen seassa,
Tuvan uuen
turmelemme,
Lattiat verin panemme:
Käykämme ulos pihalle,

Ulos pellolle torahan,"
Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon
kaulalta sivalti;"
"Päähyt pyörähti pihalle,
Miehen kallo kartanolle,
Kuni nuolen

noutaessa
Puulta koppelo putosi"
Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen
kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki
pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä
aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa autioksi.
Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan
sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa.
Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2
runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella),
muun muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja
karhuja, jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun
Pohjan neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä
nuorempaa sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:
"En lähe minä sinulle,
En huoli huitukoille;
Tapoit naisen ennen
nai'un,
Vielä tappaisit minunki;
Onpa tässä neitosessa

Paremmanki miehen verta,
Paikoille paremmilleki,
Ei sepon
susi-sioille,
Miehen tuhmaisen tulille."
Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan.
Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi.
Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola
elävi," johon Ilmarinen vastaa:
"Mi on Pohjolan eleä,
Kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö,
siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni."
He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja
lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan
emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko
Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä
ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee
sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu,
sampo suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen,