Kalervo | Page 8

näppärä,
"Me oomme, näen mä, Sysmässä!"
MERIMIEHEN LAULU.
Nyt sinusta ma erkanen
Mun synnynmaani herttainen,
Sun salot,
järvet, kukkulat,
Niin kalliit ja niin armahat,
Nyt katoavat näöstäin
--
On meri edessäin.
Vaan taivahalta säihkyvät
Mun kotimaani tähtelät
Ja Suomen laulu
mieluinen
Tääll' soipi päällä aaltojen
Ja tuuli Suomenniemeltä

Tuo tervehdyksiä.

HÄÄILTA.
Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
Ja kuolon jälkeen armaampana
koitat.
Koht' ompi kesäpäivä loppununna
Ja töistään ihmiset jo palannunna.

Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla
Yks nuorukainen, muodoll'
hohtavalla;
Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa,
Ja katkerasta
mielestänsä to'istaa,
Kun suvantoon hän huomionsa kääntää
Ja
synkäll' äänell' nämä sanat ääntää:
"Kyll' elämässä tappioita kohtaa

Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa,
Vaan mikä niistä sydäntä
niin ratkoo,
Kuin, joka rakkauden siteet katkoo.
_Hän_ toisen oma!
Oi te henget maassa
Ja veessä sekä ikitaivahassa,
Te lievitystä
rintahani tuokaa
Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!"
Oil lausununna
-- Vesi kohahtaapi
Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi
Veen
kalvohon -- kuin tähdet taivahalla
Sen silmät säihkyvät, kun
lumoovalla
Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää
Ja hälle sanat
siivilliset ääntää:
"Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa
Ja synkkä
suru sydäntäsi kaivaa
Siell' ylisessä mailmassa, jossa
On
katkeruutta joka tuokiossa.
Oi tänne tule! Rauhassa saat olla
Tääll'
aaltoin alla; sua suosiolla
On kaikki tottelevat; myös meillä
Ne
tunteet on, jotk' autuuttavat teillä
Ja aartehista alankomme hohtaa,

Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa."
Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat!

Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat;
Ne viileyttä kuumehelleen
antaa
Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa.
Hän iltaruskoon
silmänsä nyt luopi
Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi:
"Oi aurinko
sa kultakiharainen,

Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen,
Jok'
onnetointa olet armastellut
Ja lyhytt' iloani silmäellyt:
Kun
huomenna sa kiirehesi nostat
Ja armaudell' ihmisille kostat
Ne
työtki, jotka valkeutta kammoo
Ja pimeydell' uskon valan vannoo;

Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa,
Niin katuvaisen korvahan sa
kuiskaa,
Ett' uskotointa viimme tuokiossa
Ma muistin -- viel'
enemmän muistan, jossa
Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa


Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa."
Näin lausuttuaan virtahan
hän juoksee
Tuon ihanaisen lohduttajan luokse,
Taas kohta virta
vierivi kuin ennen,
On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

Hää-ilta oli -- kokoontunut kansa
Jo oli -- pappi siunauksellansa

Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa:
"Miss' ompi morsian," -- Ei
vastata
Voi kukaan. -- Hakiessa läntehen
Jo päivä laskee, toivo
viiminen.
Kas tuolla seisoo metsän rintehessä
Nyt morsian ja tuskan
heltehessä
Sen posket hohtaa -- silmät virtaa kohti
Vaan tuijottavat.
Mi sen tänne johti?
Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa
Uinaillut
lempee ihastuksissansa
Ja lemmikilleen valan vannonunna,
Kun
päivä kesäinen oil laskenunna,
Ei ketään kuolevaista mailmassa

Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa
Koht' oli huhu -- äsken mennyt
kuulen
Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen:
"Äl' usko neittä, valat
naitavaisten
On heikommat kuin muitten kuolevaisten."
Nää viestit
hältä synkistivät päivät
Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät.
Ei
kultaansa hän tavatakaan saanut
"Se minun, köyhän, lie jo
unhottanut."
Hän mietti heidän kohtauspaikallaan,
Kultaansa
vartoin, kun ei tullutkaan.
Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä;
Kun
puhuttavan kuuli kurja näistä,
Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti

Hän syvyyteen -- se syvät huolet peitti.
Kuin Kirki kaunis, valko
vaattehissa
Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa
Nyt seisoo
morsian -- hän huomasi
Kun kultans Ahtolahan katosi.
Hän hetken
liikkumatt' on -- virtaa kohti
Nyt lentää -- toivo askeleensa johti;

Vaan turhaan riensi -- houkuttelianeen

Jo kultans' Ahdon aarteit'
ihailee.
Kuin veistokuva, hetken äänetönnä
Nyt neito seisoo --
posket veretönnä,
Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa
Ja vääntäin
käsiänsä kurja valittaa:
"Nyt surun pilvi päivän multa peitti
Ja
hirvittävään pimeään mun heitti!
Hän ompi poissa, ikuisesti poissa

Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa.
Oi kurja kohtalo!" -- Hän
epätoivossa
On lopettanut raskaan olonsa!
Ma yöt olen häntä

itkenynnä
Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä,
Vaan turhaan --
"pitää hänet unhottaa
Ja toista ylhäisempää rakastaa."
Näin
käskettiin.
Vaan ennen kuolema,
Kun että petän hänen muistoa!
On pääni
raskas -- yö jo tuleepi.
Vaan o'otan -- ehkä huomaa kultani.
Kas!
Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta
Jo muotons armas -- kultalouhella

Hän istuu -- odottaa mua -- tänne katsahtaa,
Nyt hymyilee ja mulle
sylins aukoaa,
Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
Ja kuolon jälkeen
armaampana koitat!"
Näin lausuen hän kätens' ojentaa
Ja
kyynelsilmin virtaan suljahtaa.
MUISTELMA.
Sa, joka suuren luonnon ihanuutta
Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit!

Ihannetieteen laakereita niitit
Sa puheellasi, jonka armautta
Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta
Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit

Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit
Minussa hengen elantoa uutta.
Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista
Ja veden pinnall' iltarusko
hohtaa,
Sa joskus kanssapuhujatas muista!
Ja koeta vielä mielehesi johtaa
Ne ajat vierreet -- armaampi on olla,

Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.
TÄHTITAIVAS..
Avaruudessa
Hiljaisuudessa
Sulosilmät tähdet säihkyvät.
Miten
syttyvät
Armaat tähtelät?
Kuinka kauan silmää iskevät?
Kaikkivaltias,
Luoja laupias,
Joka johtaa heidän kiertoaan,
Hän ne
mahdillaan
Saapi sammumaan,
Hän myös uudet luopi loistamaan.
Kuinka kaunis yö!
Niinkuin hopee vyö
Linnun-radan tähdet
hohtavat.
Lukemattomat

Siellä mailmat
Mieltäs' äärettömiin

johtavat.
Tuoll' on Seulaset,
Joita ihmiset
Wäinön virsuiksi myös nimitit.

Vanhain plejadit,
Kun he ilmausit,
Merimiehet merta kyntelit.
Taivaan koriste,
Wäinön viikate
Välkkyy etelässä, pohjassa
Astuu
vakava,
Vanha Otava,
Takanansa seuraa Vartija.
Sinä, tähdistä,
Jok' oot likinnä,
Aurinko! Kun sätees valaisee

Meitä, vaalenee
Taivas, virkenee
Luonto unestaan ja riemuitsee.
0. * *
Kun sa ylhäälle
Katsot, taivaalle
Ja näet avaruuden aartehet
Isot,
pienoiset
Tähdet, etäiset,
Jotka loistaa siellä tuhannet:
Mieti ihminen,
Kuink' oot vähäinen,
Verrattuna koko mailmaan,

Koko mailmaan,
Jok' on raiska vaan,
Kuu sen vertaa suureen
Luojaan.
UKKO JA NUORUKAISET.
Kauniina kesä-iltana
Yks vanhus istui seurassa
Nuorten, jotk' hänen
puhetta
Ihaillen kuuntelit.
Hän elämästään jutteli
Ja viisauttaan
saarnasi
Ja surut, riemut ennusti,
Jotk' heitä odotit.
Hän puhui esi-isistä.
Ja heidän urotöistä,
Sen kansan kärsimyksistä,

Jonk' omaks nimitti.
Kun loppui kertomuksensa,
Hän kirkastetull'
muodolla
Loi silmäns kuulioihinsa
Ja täten saneli:
"Te nuorukaiset Suomenmaan
Nyt vala vahva vannokaat,

Ett' ootte
valmiit valvomaan
Ylitse Suomenne,
Sen sivistystä edistään,
Sen
vaurautta enentään
Ja henkennekin heittämään
Maan eestä isäinne.
Oi isäinmaa sa ihana!
Mun muistojeni satama
Ja toivojeni unelma,

Sun eestä rukoilen:
Sun voimat nuoret varttukoot
Ja lastes' kautta
karttukoot,
He kilvaten sua suojelkoot
Sa Suomi suloinen!"

KEVÄTLAULU.
Lauhkea tuuli jo ilmoissa häilyy,
Vienosti pilviä liekuttaa,

Nietokset laskeuvat, aurinko päilyy
Veess', joka rinteitä puikuttaa.

Herääpi luonto, nyt heijastaa
Heliässä loistossa nuortunut maa,

Virrat vaippansa kankeat heittää,
Aaltojen soitanto kaikuvi taas,

Vihreät