Kahleeton vanki | Page 9

paikkanahkoista mitään,
kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä kytjöttäviä
Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne hiipineet ja kaikkine
vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti pientä Mattia, joka
uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen kaistaleen kanssa. Otti
taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille neulomaan kudelmataan
ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan tule hätää leipien
paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään antaisi... Olisi se kuitenkin
tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa, mutta täytyy kai, kun ei muu
auttane, ajatteli Hanna kumminkin tyytyväisenä kohtaloonsa.
Jukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät
ovenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja
paikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada
vissimpää tietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi
kotiin. Istui Hannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen
ja lepposesti virkkoi: »Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka
paljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän
tuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä
kirjoittaa.»
Hannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken
halveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta
kirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan
muisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää, käänsi
lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi:
»En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen
tästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa tässä
lopussa näin:
»On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin
tullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen.
Minulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein

sen verran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo
yli kuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina
kesänä matkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta
kerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen
kokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle,
joka lähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan
sen kokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja
kehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä
varten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla näitten
kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja
vielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa,
vaikkapa matkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin
tuhannen markkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon
kaksikymmen markkasen.
Ole tervehditty.
Hyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni.
Oma Anttisi.»
Hanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille
laskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon.
Juken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli alottaa
jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä oikein
sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta pää
tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin asiallista sanaa,
jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa kuitenkin pitäisi. Jo
kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti päätään ja palavin silmin
virkkoi:
»Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni
katselen.»
»Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista», kielteli Hanna.
»No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä

ennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu
kellekään. No näytähän vaan tänne se kirje», liehakoi Jukke palavin
silmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs
Hannaa.
»No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna
kuitenkaan sitä sinun käsiisi», esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi Jukkeen
vaan tulta.
»No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan,
ennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja
kaikki.»
»Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun
rakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha
mustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa
jonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet saaneesi
koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi virkaa,
jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan», porisi Hanna
tosissaan.
»Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla», lipasi Jukke ja osotti
yhä kättään ottamaan.
»Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle», virkkoi tosissaan Hanna
ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin ja
kyllästyneesti virkkoi: »Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan karitsa.
Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii. Samoin
sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän taivaallista.
Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.»
Jukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset
volahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja
ihastuneesti hän virkkoi:
»Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.»
»Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei

paljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista, että ei
hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii», virkkoi Hanna ylenkatseisesti ja
pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa.
Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin
valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili
ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi syödä
makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo
viimein havaitsi