Kahleeton vanki | Page 8

sitäkään, silmät katselivat enemmän sisään kuin
ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä myllynä, ettei
niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli rupesi painumaan
levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei ollut Hannalle
ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut käymään.
Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan puoleen
ja ystävällisesti kysyi: »Niin, tuota, minun pitäisi lähteä pois haromaan.
Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä täällä nyt olisit
vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin mitä sinä nyt apua
tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena ikäänkuin
omanikin.»
Hanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä
ensimmäiseksi.
»No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat
aivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää
tarpovansa.»
»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke.
»Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät
luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin
saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?»
»Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti.
»Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista
en ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin
semmoisia tuiskuja nähty», jatkoi Hanna vakavasti.

»Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole Elsa
isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla on suu
poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi», kehuili Jukke ylpeästi.
Juken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin
ahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos
Antilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä
enemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on
naula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen
koukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän täytyi
ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita, ettei sitä Hanna
näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä selkänsä taakse,
suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi astuskeli tuvan
lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään punakammiksi siitä
valtavasta mielihyvästä.
Mutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa
sulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi
Jukke: »Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan,
etteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt leivät
paistaisi... Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa paistuu.
Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole heitä noin
joutavaksi uskonut.»
Hanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: »Kyllä se on
viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En
suinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan... Ja sentähdenhän
minua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten
ihmisten... Siitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun
se tämmöiseen ahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät
ajat... Veri on vettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni
sinusta pitänyt enemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se
nytkin tuntuu tämä sinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään
oma koti eikä sitä mihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.»
Tuossa Juken paheessa kuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista,
jota ei hänen sisarensa ymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus
sillä tavalla paikata se väli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan

kylmäverisellä puheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai
oliko se miellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän
puhumaan, kun tuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä
Anttiin? Vai oliko se vaan tungettelemista lähempään ystävyyteen,
päästäkseen siten hevosen kauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä
kuitenkin senlaista Venäjän nahkan hajua, että Hanna ei tahtonut
vastata mitään.
Vaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin
ketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi niitä
näytellä.
»Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.»
Pisteli sormillaan reikiin.
»Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan
astuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä
päiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista
edes pahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin
verkossa. Jalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä
joka paikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten
jaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen.
Senpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat,
ettei ole ontta ollenkaan... Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti
rekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.»
Juken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa,
Antin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei
mieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan
vaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin
korviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi
tulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan sitä
Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen jotakin sanoa,
niin mukautteli: »Kyllä niistä sentään vielä. Tulee niistä sentään.
Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä tulee.»
Otti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä mitään

nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin
tuhannessa markassa.
Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää
ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut