Haapakoskelaiset | Page 6

velvollisuuksistansa oli hän jättänyt eräälle
nyt jo kuolleelle naissukulaiselle. Sisarukset olivat siis kasvaneet
yksissä ja saaneet tyytyä jo hyvin nuoresta asti ainoastaan toistensa
seuraan. Monivuotinen oleskelu isäin vanhassa kartanossa ynnä
ratsastus-, kalastus- ja metsästysretket olivat tuottaneet heille yhteisiä
lapsuuden muistoja, joita he olivat yhä virkistäneet ahkeralla
kirjeenvaihdolla. Toistensa tapaaminen nyt niin monen vuoden jälkeen
tuottikin heille molemmille sanomatonta iloa.

II.
Moskovassa, suuressa kaupungissa, jossa kaikkein slaavilaisten sydän
sykkii, Moskovassa, mahtavassa kaupungissa, jossa kukistumattomat
yleiset mielipiteet kirjoittavat niitä lakeja, jotka itsevaltias sitte lähettää
maailmaan, Moskovassa, pyhässä kaupungissa, jossa sadat kirkot
ojentavat kultaisia kupujansa sinitaivasta kohti, siellä soivat tuhannet
kellot helluntain, ihastuksen, kevään juhlaa. Paitsi tämä kellojen
jymisevä ääni, julisti kevään juhlaa myöskin sotilasmusiikin helisevä
soitto, kulkein pitkin Tverin bulevaardia. Ihastuksissaan leivot

sini-ilmoissa Petrovan puiston kukkivain nurmikkojen päällä lauloivat
kevään ylistystä. Kevättä kohisi joen ruskea vesi, kulkeissaan poreillen
kohti Volgaa, "Venäjän suurta äitiä Volgaa".
Petrovan puistossa vierivät vaunut toistensa jäljestä lakkaamattomassa
jonossa.
Tänään piti kaiken, mitä Moskovassa oli komeata, rikasta ja loistavaa,
lähteä ulos, ja Moskovassa on paljo näyteltävää sillä alalla. Tänään se
Moskovan ylhäinen maailma toi ilmi kevään vallan julkisen
tunnustuksensa. Kalleita vaunuja vetivät englantilaisissa, ranskalaisissa
ja venäläisissä valjaissa pärskyvät hevoset, välkkyvinä sekä karvaltaan
että varuksiltaan. Kuskit, toinen paksumpi toistaan, tunsivat, että tämä
oli heidän kunniapäivänsä; he vallan loistivat viinasta ja ylpeydestä.
Arvokkaasti ja kauniisti kantoivat he riikinkukon höyhenillä
koristettuja, mataloita hattujaan.
Vaunuissa istui komeita nuoria naisia, puettuina Pariisin viimeisimmän
muodin mukaan loistavan valkoisiin tylli- ja musliinipukuihin: komeat
kuin kukan terät, ilmaiset ja keveät kuin kevätpilvet. He liikkuivat niin
sulavasti ja vapaasti suurine kukka-, pitsi- ja nauharuusu-taakkoineen,
kuin ei tuo katoava komeus olisi koskaan tuottanut heille eikä kellekään
muulle mitään huolia eikä pään vaivaa. He laskivat keskenään leikkiä,
tervehtivät hymyillen ohi ajajia; iloa oli ilmassa eikä sulava hymy ollut
koditonna, Nuoret sydämmet sykkivät jäntevästi ja voimakkaasti
kureliiviseinämiä vastaan; säihkyvät silmät ja punaiset huulet puhuivat,
kukin kielellään, kevään ilosta, nuoruuden onnesta.
Keskellä tätä kirjavaa, iloista joukkoa astuivat Horn ja hänen ystävänsä
Martinov Aldonin huvilaa kohti, puiston koillisosaan, noutamaan neiti
Hannaa päivälliselle. Sillä tänään, niin oli päätetty, oli syötävä poissa
kotoa jossakin kesäravintolassa, joita täällä on paljo.
Erik Horn oli täysverisen skandinaavialaisen tyyppi: sinisilmäinen,
valkoverinen ja kaunisvartaloinen. Leveä otsa, leveä ja voimakas leuka
sekä ruotsalaiseen tapaan sovitettu parta tekivät hänet kerrassaan toisen
näköiseksi kuin se piiri, jossa hän nyt oleskeli. Isänsä näköisyyttä
hänessä oli hyvin vähä tahi ei yhtään; isän kasvojen läpitunkeva viisaus

ja jyrkkyys puuttui kokonaan pojalta. Jonkinlainen vienous, naisellinen
häveliäisyys, jopa välistä päättäväisyyden puutekin olivat koko hänen
olemuksensa pääluonteena. Se oli niin selvästi näkyvänä, ett'ei edes
hänen sotilaspukunsakaan eikä sen mukainen käytöksensä voinut sitä
peittää.
-- Me tulemme liian aikaisin. Sisareni ei varmaankaan vielä ole valmis,
sanoi Horn. Mutta kuules, jatkoi hän äkisti, kuka on tuo kaunis nuori
tyttö ratsain, tuo, jolla on sininen harso?
-- Missä, kuka? Ja Martinov katseli ajajain, ratsastajain ja kävelijäin
lainehtivaa joukkoa. Ei, hän ei nähnyt ketään, hän ei tiennyt.
-- Täällä on ahdasta ja alkaapa jo pölistäkin, sanoi hän, astukaamme
jotakin sivukäytävää, tuonne lammikolle päin.
Hän kääntyi sivukäytävälle ja Horn seurasi häntä. Vähän matkan päässä
suuresta tiestä, jota tuo kimalteleva ihmisjoukko kulki, löysivät he
lammikon luota mukavan puutarhasohvan, jota varjostava
palsamipoppeli levitti lämminneesen ilmaan suloista tuoksuaan. Heidän
ja lammikon välillä oli ainoastaan kapea ratsutie.
-- Me tulemme tosiaankin liian aikaisin, sanoi Martinov ja katsoi
kelloaan. Jos tahdot, niin ryhdymme selittelemään oloja ja henkilöitä
pataljoonassa. Horn mielihyvällä suostui ehdotukseen.
Martinov juuri paraikaa teki nuorelle päälliköllensä selkoa
pataljoonasta ja sen upseereista, kuin sitä paikkaa kohti, jossa nämä
kaksi herraa istuivat, kääntyi ratsastava nainen kevytjalkaisella,
omituisen punavärisellä ratsullaan, jäljessä puhlakka ratsupalvelija
papurikon hevon seljässä. Nuori nainen ratsasti erittäin sulavasti;
hepokin näytti tuntevan, mikä kaunis taakka sillä oli kannettavana: se
käveli sulavasti notkuvin askelin, taivutti kaulansa komean kaarevaksi
ja pärskyi mielihyvästä. Nuori neito oli hyvin kaunis, pieni pää lepäsi
vakavasti ja viehättävästi hienolla, taipuisalla kaulalla. Pitkä sininen
harso, leviten häilyvänä hatusta, ikään kuin kietoi häntä ilmamaisella
verholla, josta lämpöisen tummat silmät loistivat ystävällisesti ja
luottavasti koko maailmaa kohti.

Kevättuuli, ripeä liike ja häikäisevä valo antoivat hänen piirteilleen
väriä ja raikasta, kosteaa loistetta, joka vielä paremmin saattoi hänessä
nuorekkuuden, melkeinpä lapsellisuuden näkyviin. Yksi ainoa
suhdattomuus oli tuossa suloisessa muodossa: vienon surumielisyyden
piirre, joka värehti hienon, kauniin suun päällä.
Ratsastajaneidon lähestyessä sitä paikkaa, jossa Horn ja hänen
kumppaninsa istuivat, hypähti viimemainittu ylös ja tervehti häntä,
tosin kunnioittavasti, mutta kuitenkin melkoisen tuttavallisesti.
-- Hyvää päivää, Helena Nikolajevna, mikä ihana kevätpäivä.
-- Ahaa, Dimitri Semenovitsh, oletteko tekin ulkona kävelemässä. Neiti
katsoi hyvin pitkään Hornia, joka nousi ja odotti, että Martinov
esittelisi hänet, mutta turhaan.
-- Kuulkaas -- ja neito pidätti ratsuansa -- minä olen levoton, kuinka
käy huomeisen iltaman pääsylippujen. Oletteko te saaneet ne
sijoitetuiksi? Tiedättekö, kyllä käy vaikeaksi saada niin monta sijaa
täytetyksi. Kaunis ilma houkuttelee ulos koko maailman. Kuinka monta
teillä on jäljellä?
-- Kaksi, vastasi Martinov puoliääneen. Horn ei voinut kauemmin
vastustaa kiusausta, vaan yhtyi puheluun.
-- Korkeasukuinen neiti, sallitteko minun, vaikka