Haapakoskelaiset | Page 5

piipun suustaan. Mitä sinä sanot!
Hänhän on vasta kolmen kymmenen ijässä, olipa sillä veitikalla onni!
Vapaaherra hymyili. -- Minun isoisäni isä komensi kolmen kymmenen
ijässä jo armeijanosastoa. Mutta kuulehan edelleen:
... Kun meidän sanomalehtemme harvoin välittävät täkäläisistä oloista,
kerron kaikkein lyhykäisimmästi, mitä on tapahtunut siitä asti, kuin
sinulle viimeksi kirjoitin. Marraskuun 26 päivänä marssimme
Skobelevin johdolla Dengil Tepeä vastaan eräästä kurjanpäiväisestä,
pienestä rajalinnasta Bamista, jossa olimme ikävystyttäneet itsemme
melkein kuoliaaksi asti niinä parina kuukautena, jotka siellä viivyimme.
Meitä oli yhteensä 4,770 miestä ja 67 tykkiä. Teketurkmeenien
päälliköllä oli pitkä nimi: Evars Murad Tykma, ja arvonimi Sardar;
hänen sotaväkensä oli 40,000 miehen suuruinen. Valetaisteluja
toimitteli Skobelev Tepen pohjois- ja itäpuolella sill'aikaa, kuin överstit
Kurapatkin ja Koselkov päinvastaisella puolella valloittivat Jengikalan
sekä Tepen eteläpuolella olevat linnoitukset. Me viivyimme siellä
kauan aikaa, kaivoimme juoksuhautoja ja usein oli elämämme
toivottoman kurjaa. Joulun aatosta asti makasin minä 80 miehen kanssa
toisessa linjassa, ja minua paleli hirveästi. Vanha Andrejev on ollut
minun luonani. Tammikuun 12 päivänä k:lo 11,20 räjäytimme suurella
ruutisuonella -- siinä oli koko 1,180 kiloa ruutia -- Tepen muureihin
aukon ja ryntäsimme heti sen jälkeen. Sotamies Kotelnikov Shirvanin

rykmentistä oli ensimmäisenä vallilla. Upseereista olin minä, vaikka
hiukan haavoitettuna, n:o 1. Yrjön ristin ja överstin arvon voitin sillä
tempulla. Tepen valloitus mursi tekeläisten vallan. Neljäntoista päivän
kuluttua olin minä jonkunlaiseen kenttäkuumeesen sairastuneena
paluumatkalla Europpaan. Saatuani järjestetyksi asiani Moskovassa
tulen heti käymään kotimaassani ja Haapakoskella. Lisää kirjeessä
sisko Hannalle. Pyydän kertomaan terveiseni kaikille, jotka vielä
muistavat minua, varsinkin vanhalle provastille, jos hän vielä on elossa.
Hyvästi näkemään asti. Tottelevainen poikasi
Erik.
Provasti oikein punastui tästä tervehdyksestä.
-- Poika parka, Erik parka, kyllä hän on saanut viettää oikeata koiran
elämää siellä kaukana niiden rosvojen parissa. Olisipa kyllä jo aika
tulla hänen kotiin. Itsekseen hän ajatteli: tuohan muuten oli pikemmin
vain virkakertomus ylipäällikölle kuin kirje isälle.
Ikään kuin vapaaherra vanhuksella olisi ollut aavistus provastin
ajatuksista, sanoi hän, niin niin, kyllä vielä saamme enemmän uutisia
Hannan kirjeestä; luepas sinäkin kirjeesi, tyttöseni.
Vakavalla alttoäänellään luki Hanna:
-- Parahin sisareni. Kuinka olen palannut Moskovaan, sen saat lukea
isän kirjeestä. Niinpä niin, minä olen siellä viikon kuluttua ja tarvitsen
sinun apuasi. Minä olen niin kauan asunut auloissa, aavikoilla ja
kasarmeissa, että en enää oikein tiedä, miltä vakinainen ihmisasunto
näyttääkään. Jos nyt tahdot tehdä minulle suuren palveluksen, niin tulet
tänne minun luokseni neljäksitoista päiväksi ja autat minua laittamaan
kuntoon sen kruununtalon, jota minulla on oikeus hallita. Sinun aistisi
ja kykysi sovitella yhteen värejä olisi minulle sanomattoman suureksi
hyödyksi. Luullakseni ehtisimme saada kaikki tehdyksi neljässätoista
päivässä. Jos käy oikein hyvin, niin ehkäpä sen ajan kuluttua pääsen
lähtemään yhdessä sinun kanssasi Suomeen. Sinä saat asua minun
luonani ja minä teen olosi täällä niin suloiseksi kuin mahdollista.
Mehän emme ole tavanneet toisiamme siitä asti, kuin neljä vuotta sitte

kävit minun luonani Krasnoje-Selossa. Arvaathan, että minulla olisi
paljo kyseltävää sinulta. Muistatko kapteeni Martinovia, jonka kanssa
söimme aamiaista kylässä Tuuterin mäillä? Voitko ajatella, hän on nyt,
vaikka vanhempi minua, minun överstiluutnanttini. Se oli mieluinen
uutinen minulle. Vastaa sähköteitse sillä osoitteella, jonka näet tässä
alla. Kuin tulet, olen minä vastassa. Terveisiä kaikille veljeltäsi
Erikillä.
-- No, neiti Hanna lähtee, tietysti, sanoi provasti.
-- Niin, jos isällä ei ole mitään sitä vastaan.
Vapaaherra vanhus taisteli itsekseen ankaran taistelun. Päästää nyt
kiireimpänä kevättöiden aikana uskollisin apulaisensa pois koko
neljäksitoista päiväksi, se oli suuri uhraus hänelle.
Provasti katseli tarkasti vanhaa ystäväänsä. -- No, veli, mitä arvelet?
Salli minun antaa hyvä neuvo. Älä hylkää Erikin pyyntöä, ei se
kohtuuton ole. Ajattelehan, millaista elämää hän on viettänyt siellä
kaukana Kara Kumin aavikoilla.
-- Niin, vastasi vapaaherra, saathan lähteä, tyttöseni, saathan lähteä,
mutta koeta palata niin pian kuin mahdollista. Näethän, kuinka vaikea
minun on tulla toimeen ilman sinua.
Nyt tapahtui jotakin, mitä ei ollut tapahtunut moneen vuoteen: neiti
Hanna syleili isäänsä.
-- Nyt olit oikein hyvä, isä. Kas niin, tulkaa nyt ruokasaliin. Larsson
ilmoitti jo, että illallinen on valmis.
Vanhukset läksivät illalliselle, joka syötiin iloisella mielellä. Atrian
jälkeen poltettiin vielä yksi rauhan piippu, ja sitte saattoi vapaaherra
provastia sillalle kosken alle ja vielä kappaleen matkaa edelleenkin
pappilan porttia kohti. Kuin kello löi kymmenen, oli jo aivan hiljaista
Haapakosken kartanossa, niin hiljaista, että kuului, kuinka viimeiset
muuttolinnut, jotka olivat matkallaan myöhästyneet, suhisten lensivät

pitkin jokilaaksoa pohjoista kohti.
* * * * *
Viikon kuluttua oli neiti Hanna jo matkustanut Moskovaan. Erik Horn
oli siksi ajaksi, kuin hänen kartanoansa korjattiin, vuokrannut Petrovan
puistosta erään huvilan. Tämä Aldonin huvila oli pieni, mutta erittäin
komea rakennus kaikkein arvokkaimmassa osassa puistoa. Eräs rikas
moskovalainen oli rakentanut sen kuuluisalle laulajattarelle Aldonille,
mutta nyt se oli jo ollut vuoden kaksi autiona. Laulajatar oli karannut,
kuten kerrottiin, vähäpätöisen saksalaisen viuluniekan kanssa, joka oli
soitellut keisarillisessa orkesterissa.
Erik Hornin ja hänen sisarensa Hannan kesken vallitsi parempi
ystävyys kuin sisarusten kesken tavallisesti. Heidän äitinsä oli kuollut
aikaisin; isä kun oli lakkaamatta kiinni hallitus- ja kunnallisissa
toimissa, oli hänelle jäänyt hyvin vähä aikaa lastensa kasvatuksen
varalle. Sen tärkeän osan