Elämän hawainnoita I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus | Page 3

tähden. Nyt
warsinkin, kun puheen aineet tuntuiwat olewan lopussa ja kun
taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään,
että tuolle waimon hywälle miehelle on tapahtunut joku wahinko.
Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmoittaa

lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsiwälle waimolle. Waan kun
pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja
samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois
päältänsä, laski kirweensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni
päätäsuoraa takan tykönä olewan kätkyen ja waimonsa luo--hän ei
näyttänyt huomaawan minua, kun istuin warjopuolessa.--"Kuinka pikku
Heikki woipi?" kysyi hän hiljaisesti waimoltansa.
--"Pikku Heikki=raukka on kowin kipeä, luulen että se kohta kuolee",
wastasi waimo.
--"Jumala warjelkoon!" sanoi huolestunut ja waiwoiltansa wäsynyt isä,
astui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmiwaatetta, kyyristyi
kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa--suuteli lapsensa
kuolonkalpeilta kaswoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja
säälimätön käsi oli niihin nostanut.--Silloin en ollut kyllin woimakas
estämään karkaamasta silmistäni parwea kirkkaita kyyneleitä. Mies
nousi siitä ylös, ja waimo sanoi hänelle--luultawasti siten
ilmoittaaksensa että täällä on wieras--"Miksi sinä olit näin pahalla
ilmalla niin kauan? Wieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa
oloasi." Isäntä näytti säpsähtäwän wiimeistä osaa waimonsa lauseesta,
ja sanoi: "kuka wieras täällä sitten on ollut?" Waimo wiittasi minua
kohden ja sanoi: "tuossahan wieras on wielä nytkin." Nyt wasta isäntä
hawaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten
olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä wälttäwät tiedot
saatuansa, näytti hän olewan tyytywäinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän
tuolla ulkona on oikein paha ilma, waan kuitenkin täyden kuun aika,
että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin terwaksien
särkeminen on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon
elää tämän kowan ajan yli." Sen tehtyä rupesi mies wasta
lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka=walkealla, jolla ajalla
waimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla
peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja wielä lisäksi tuli karhea
seka=leipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola=ruuhi;
näin oli illallinen walmis. Minä rupesin syömään ewästäni ja isäntä
illallistansa.--Muu wäki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun
tuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka waimo uuninsuusta toi

pöydälle: se oli pettu=puuroa, höystettyä wähillä suuruksilla. Mies,
syömään ruwetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja
siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä
alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi owen pielessä makaawa poika
näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti
wuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki: "isä, isä!" Mies otti
pojan syliinsä, nouti wuoteesta waate=riepuja, kääri ne pojan ympärille
ja niin he meniwät yksistä neuwoin jatkamaan illallista. Minun käwi
poika=raiska kowin säälikseni: otin siis ewäästäni puolen leipää, johon
panin woita päälle ja palasen lihaa, ja wein ne hänelle, mutta eipä poika
tahtonut ottaa niitä mitenkään wastaan, waikka kuinka olisin häntä
siihen kehoittanut. Hän näkyi pitäwän sitä saalistansa niinkuin yrttiä,
eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin
hänen sanowan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekin".--"Ei Heikki=raukka
saata nyt syödä mitään, se on kowin sairas: syö nyt waan itse!" sanoi
äitinsä.--"Hywä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on
pieneen weljeensä, waikka ei suinkaan oma nälkänsäkään liene
kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä wiimeiset sanat kuultuansa
söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.
Tähän asti oli takkawalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin
wälttäwästi, mutta nyt loppui walkea ja samassa kylmyys tuntui
walloittawan koko huoneen. Waimo rupesi minulle esittelemään, että
menisin waarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka waari oli jo
ilta=päiwästä lämmittänyt. Sillä tämän tuwan sanoi hän olewan niin
kylmän, etten minä täällä tarkenisi, semminkään kun wuoteita ei ollut.
Esitys tuntui warsin hywältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekin aloin
murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin
wuoteesensa maata; waimo nosti sairaan lapsensa kätkyeineen takan
liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse wiereen walwomaan ja
hoitamaan sairasta lastansa; mies wäsynynnä waiwoistansa wääntyi,
waimonsa kehoituksesta, pehkuwuoteelle pitkäksensä, ja minä,
otettuani päällyswaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.
Ilma ei ollut yhtään asettunut: kowa tuuli käwi ja lunta tuli niin sakeasti,
että oli mahdoton eroittaa minkäänlaista esinettä. Ennenkuin menin
saunaan, täytyi käydä ensin hewostani waalimassa ja hoitamassa, joka

kumminkin oli nyt hywässä suojassa, kun kerran olin saanut sen
huoneesen.
Saunan luo tultuani huomasin, että sen owi oli tuuleen päin; owi oli
hywin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin wetää sitä auki,
waan sepä ei auwennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kowasti,
mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä
ikäwäksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kahden käden,
woimieni takaa, repimään owea auki. Nyt rupesi se wiimein heltimään
ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä
myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?"-- "Awatkaa
wieraalle owi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.
--"Älkää wielä, kun minä saan owen auki", kuului wanhusten ääni
saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja
näpräämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko owen awaamisesta
tullut mitään.
--"Minä palellun tänne, awatkaa owi!", huusin minä tuskissani ulkona.
--"Eihän tuota saa auki",