Lea; Margareta | Page 3

ja kuuro oli. Liepeästi tarttui hän
mieheen, painoi sormensa hänen korviinsa ja katsahti laupeaasti ylös
taivaaseen. »Hefata», hän lausui, ja kohta aukenivat miehen korvat,
hänen kielensä siteet päästettiin, ja selvästi hän haasteli suureksi
ihmeeksi kaikille. Millä kiitollisuuden ihastuksella silloin parannettu
katsoi parantajaansa, ja millä jumalallisella hymyllä loi häneen
silmänsä Natsaretin poika, rakkautta täynnä! Mikä juhlallinen hetki,
jona kaikki kansa itkuun hyrskähti heidän ympärillään! Oi!
armon-liiton enkeli on meitä lähestynyt matalasta majasta Galilean
vuorilta, mutta Jumalan linnasta on hänen sielunsa lähtenyt alas. Ja
siunattu olkoon se kohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka
häntä tuuvittivat! Tullut on Israelin otollinen aika, nousnut on sen
autuuden päivä.-- Isäni armahin!
SAKEUS. Ihmeellistä!
JOAS. (Erikseen.) Saatana on karannut kahleistansa ja villitsee nyt
maailmaa.

SAKEUS. Sano, tyttäreni, millainen on miehen muoto?
LEA. Isäni, kuinka voisin kuvata häntä, lähettilästä ikuisen aamun?
Niinkuin aamun koitto paistaa hänen kirkas otsansa, ja kuin aamun
tähteä kaksi hänen silmänsä säteilevät, lausuen maailmasta, jolla ei
ääriä ole. Vertaisinko aamun ruskoon hänen huuliensa hohtavaa kultaa,
joista hengittää puhtaus ja pyhyys? En tiedä, mutta kiharat hänen
olkapäillänsä välkkyvät niinkuin muhevat pilvet, niinkuin varjoisten
pilvien somat kierrokset Hermonin hartioilla välkkyvät. Hän halvassa
manttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa,
ja purpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen
kuvansa juhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan
lempeä voima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin. Ja sille,
joka hänen kasvojansa katselee, hän lainaa valoa sädeloisteestansa,
niinkuin lähteelle valoa antaa auringon terä. Niin, jos äänetönnä hän
seisoo. Mutta kun aukenevat hänen huulensa, silloin kaikuu ääni
voimallinen niinä kuin Jehovan, ja kuitenkin lempeä kuin tuulen
hyminä Salemissa. Niin kaikui hänen äänensä saarnatessansa Jumalan
valtakunnasta. (Katsahtaen hartaudella ylös.) Sinne mua kerta saata,
armias henki taivahan! Sinne meitä kaikkia kerta saata!
JOAS (erikseen). Tosi! Saatana on pääsnyt irti ja villitseepi maailmaa
valkeuden enkelin haamussa.
SAKEUS. Lapseni, kerro mulle lyhyesti, mitä hän saarnasi.
JOAS (erikseen). Kas niin!
LEA. Sydämmen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että
hylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän
tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin
vihamiehiämme kuin ystäviämme. Vihamiehiämme! Isäni, huomaitkaat
tämä.
SAKEUS. Vihamiestämme rakastaa!--Se on uutta.
LEA. Mutta jaloa, ihanata, ihanata!

JOAS (erikseen). Lystillistä!
LEA. Kaikki hän kutsuu liittoonsa, niin pakanat kuin Israelin lapset,
niin publikanit kuin temppelin vartijat hän kutsuu taivaan liittoon.
JOAS (erikseen). Voi taivaallista melskaa!
LEA. Ei ketäkään katso hän ylön, ei syntistä suurimpaa, joka vaan
katuu ja parantaa itsensä. Uutta, vilpitöntä henkeä hän tahtoo, ja jo
täällä murheen laaksossa hän lupaa meille palkinnoksi omantunnon
rauhan ja puhtaan ilon, mutta viimein kuoltuamme hän antaa
sielullemme ijankaikkisen autuuden Jumalan pyhässä Sionissa.
JOAS (erikseen). Lystillistä, lystiä! Heisaa kaikki Sionin pojat ja
tyttäret!
SAKEUS. Sano missä erosit miehestä.
LEA. Kappaleen matkaa kaupungin portista, jota hän lähestyy.
SAKEUS. Minä tahdon hänen nähdä!
LEA. Rientäkäät häntä vastaan!
JOAS. Mitä mieletöntä?
LEA. Mun hyvä isäni, rientäkäät häntä vastaan!
SAKEUS. Paikalla, ja seuratkoon mua Ruben. Häntä tarvitsen; sillä
olenpa kovissa kiipaleissa vuokramiesteni kanssa toisessa talossani.
Eipä heltiä sieltä leikiten vuokra, mutta nytpä on lähteminen
kiristämään heitä, ja toimitan siis yhdellä tiellä kaksi asiaa, koska taloni
on lähellä kaupunkimme porttia.--Minä tahdon nähdä tämän miehen!
JOAS. Seisattukaat, malttakaat mieltänne!
SAKEUS. Miksi tahdot niin?
JOAS. Pysykäät hänestä kaukana, muutoin kiukkuinen perkele kiertää

päänne hulluksi.
SAKEUS. Ole pelkäämättä, poikani.
LEA. Joas, tämä puheesi on taivaalle kauhistus. Oi ylkäni! lähdeppäs
sinäkin häntä katsomaan, ja oletpa huomaitseva, toivon minä, ettei ole
hän perkele, vaan Messias itse.
JOAS. Messias! Hahaa! Missä ovat sitten hänen legionansa, siivitetty
ratsasjoukkonsa, missä voimat, joilla kukistaisi hän Roomalaiset,
syöksisi ne helvettiin alas ja rakentaisi uudestaan Davidin linnan? Näitä
kaikkia ei kuulu eikä näy.
LEA. Sinä et käsitä hänen oppiansa. Ei ulkonaisella tavalla, vaan
henkensä voimalla on hän vapahtava maailman.
JOAS. Mikä hulluus!
LEA. Viisaus taivaallinen!
JOAS. Lea, Lea, sinä olet soaistu.
LEA. Nähtyäni maailman valkeuden.
SAKEUS. Minä myös hänen tahdon nähdä.--Vartioitse huonettamme
tarkasti, Leaseni, ja liiotenkin lipasta tuolla, sinä tiedät!
JOAS. Kerran vielä teitä rukoilen: olkaat kaukana vaarallisesta
miehestä!
SAKEUS. Minä menen, mutta vartioitse viikuna~ ja palsamitarhaani
sinä. Ruben astukoon jäljissäni. Käyskele yrttimaassani, kunnes palaan
retkeltäni takasin, ja sitä, joka mielisi tunkea läpitse aidan, sitä iske
päähän, iske konnaa sauvallasi päähän. Mutta sinä, tyttäreni, muista
kallis arkkuni tuolla.--Tule, Joas, ja ole uskollinen vahti. (Menee.)

VIIDES KOHTAUS.

Entiset pait Sakeus.
JOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa.
(Menee.)

KUUDES KOHTAUS.
LEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi,
joka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi
onni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni,
oletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään
taivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan
mennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle,
mutta luulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun
pimentämällä silmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä
synkistyy heidän elämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun
sielulleni kauhistus. Mutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä
Aram. Hän lempii Leaa Lean tähden,