Ystävykset | Page 3

aisain väliin,
osottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan olevansa

valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden köyhäin
ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti epä-rehelliseltä
pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei luonto ollut
määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei häntä
valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.
Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä
ja kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo
vetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.
Talven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat hänen
Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt oli
hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi
ollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita
teitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti
tämä elämä paradisiltä.
Entinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen kuorman
vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan lyönnillä; nyt
sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä vaalean-viheriäistä
kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen vakavan ukon rinnalla.
Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja hyvällä sanalla. Työnsäki
loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän ja sen perästä oli hän vapaa;
hän sai joko venyä päivänpaisteessa, juoksennella niityillä ystäväinsä
koirain tahi lapsen parissa. Patras oli aivan onnellinen.
Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä
kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa
asunnossa.
Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin
jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin
pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis tunsi
kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai rahat
ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella
vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.

III.
Pikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla
punaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein
piirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon -- viheriäisen kärryn
kiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka
valjaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen
puukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella
katsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten
kasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta
pensselistä.
Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun Jean
Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa
kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili,
ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä
palasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras valjaista
päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä kertoili päivän
tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään ruisleipäänsä,
maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he rauhassa ukon vielä
kau'an rukouksia sopottaessa.
Näin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä, rehellistä
ja onnellista elämää.
Keväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole
mikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista
paikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat tällä
sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen
muodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon,
harmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee
yksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan
elonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta
ympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka on
elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja loppumatoin
tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät. Kuitenki on
tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla näkyaloilla on oma
kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä kasvaa mahtavia,

tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat pikkuset
purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen lehtien
välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja vapaisuutta
pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat katsoivatki sen
suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen piehtaroida
pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka toivat
ulkomaan tavaroita kylään.
Tosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta jo
pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi;
monena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin.
Keväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen
köynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli
puhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja
hiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella
mökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat päivät.
Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt leikkelivät
Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.
Mutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä
voimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä
peltoja kellojen soidessa ja kilistessä. Sattuipa silloin tällöin joku
emäntä Antverpenissä antamaan heille kupin lientä ja kappaleen leipää,
tahi joku hyväsydäminen kauppias latoi muutamia halkoja heidän
pienoiseen kärryynsä, sen kulkiessa kotiapäin, tahi joku sääliväinen
muori omassa kylässänsä lahjoitti heille vähän maitoa. Kas! silloin he
juoksivat pitkin valkoisia tasankoja varhain aamulla iloisina ja
onnellisina ja hyppelivät kotiin riemu-huudoilla.
Niin ylipäänsä ei heidän elämänsä ollut huono. Patras, tavattuaan
suurella tiellä eli kadulla koiria, jotka tekivät työtä yöt päivät ja saivat
palkaksi ainoastaan lyömisiä ja kirouksia, koiria, jotka paleltuivat ja
kuolivat nälkään, tunsi itsensä onnellisimmaksi olennoksi maan
kannella.
Hänen usein täytyi nukkua nälkäisenä; usein täytyi hänen tehdä työtä
kuumana puolipäivänä ja kylmänä talvisena aamupuhteena; hänen
jalkojansa usein terävät kivet kadulla haavoittivat ja jäätiköt leikkasivat.

Aina oli hän kuitenkin tytyväinen ja kiitollinen kohtalollensa,
urhoollisesti toimitti hän