Ylösnousemus II | Page 7

voinut
elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö ei ole
toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut
nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä
haukkua,--silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut elää
metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.
--Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?
Missä on lapsi?
--Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut
nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen
kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa,
kun äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen,
eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että
parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun

rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.
--Olikos numeroa?
--Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin
perille, siihen kuoli.
--Kuka hän?
--No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka.
Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo,
ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen luokseen
ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi enemmän.
Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki yhtaikaa. Oli
vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan kuin kahden
maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli sankakin.
Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät poispäin, etteivät
päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään neljää yhdellä
kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti, kullanmuruset.
--Entä sitten?
--No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa piti
ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.
--Oliko se kauniskin?--kysyi Nehljudof.
--No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun
näkösesi,--lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.
--Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.
--Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei
lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan
tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin.
Ylen viisas oli akka.
Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.

VI.
Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli
Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja
ruusunpunanen odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita
muita. Odottavien joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien
kanssa ja myöskin se laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön
lapsukainen ryysyistä sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen
hymyili kummallisesti vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli
jännittyneesti vääristyneitä, suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka
nainen oli.
--Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,--sanoi vanhempi poika.
Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.
--Kuinka sinä elelet?--kysyi hän.--Millä elätät itseäsi?
--Milläkö elän? Kerjuulla--, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.
Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen
pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.
Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa.
Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen
nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki
puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60
ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi
masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.
Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat
kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin
läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat
täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa
pyörivät yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.
Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi
kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä,
joiden väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin
levollinen ääni. Nehljudof kuulosteli.
--Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!--puhui kiukustunut
akan ääni.
--Vastahan se juuri oli sinne päässyt,--puhui toinen samallainen
ääni.--Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.
--Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.
Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi
ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa.
Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori.
Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta
pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.
Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat
tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle. Ja
nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja otettu
takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti, tai

kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän
lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä ollut
rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät
olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain
seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.
--Olen pyytämällä pyytänyt,--puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen
Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,--että jos
päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia
elukoitansa.
--Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.
--Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.
--Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea
suuhun pistä?
--Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta
se ei kuin käväisi,--puhui toinen.
--Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,--puhui pehtori Nehljudofin
puoleen kääntyen.--Jollei heitä kiristä, ei saa