Ylösnousemus I | Page 6

olivat laiminlyöneet velvollisuutensa siihen määrään,
että oli ollut pakko turvautua viranomaisiin. Tämä kirje tuntui

Nehljudofista sekä miellyttävältä että epämiellyttävältä. Miellyttävää
oli tuntea valtaansa niin suureen maaomaisuuteen, epämieluista taas se,
että hän muisti nuoruutensa ensi aikoina olleensa innokas Herbert
Spencerin seuraaja ja erittäinkin, vaikka oli itse _suur_tilallinen,
ihailleensa hänen väitettään »Social statics» teoksessa, ettei yksityinen
maanomistus ole sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden kanssa.
Nuoruutensa vilpittömyydessä ja päättäväisyydessä hän ei ainoastaan
puhunut silloin siitä, ettei maa voi olla yksityisomistuksen esine, eikä
ainoasti kirjoittanut asiasta yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin
seurasi vakaumustaan, antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei
kuulunut äidille, vaan oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt,
tultuansa perinnän kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko
luopuminen omaisuudestaan, kuten oli kymmenen vuotta sitten
luopunut pienestä isänperinnästä, taikka vaitiolollaan suostuminen
ehdotuksiin ja siis tunnustaminen kaikki entiset aatteensa virheellisiksi
ja valheellisiksi.
Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa
ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei
halunnut ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista
hän ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä
horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä
kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.
Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista
perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut
Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin,
oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,--oli tuiki
mahdotonta.
Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.

IV.
Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää,
mihin aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin
kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä
maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja pitkin
seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota hän oli
jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko atelierin,
muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti

tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti
tuon tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt,
mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.
Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että
hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman
korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli
kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden
tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin
hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli ilotonna
työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa oli
kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.
Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta
ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi
»määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja
kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla
päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli
liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein loukkaava.
Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui vanhahko,
surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta
molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.
--Lähettäkäähän hakemaan ajuria.
--Tuossa tuokiossa.
--Ja sitten--täällä odottaa sana Kortshagineilta,--käskekää sanoa, että
kiitän ja koitan tulla.
--Ymmärrän.
»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet
kohta kuitenkin»,--ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.
Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu ajuri
kummipyörillä.
--Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,--sanoi tämä
taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa
paidan kauluksessa:--silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi:
»juuri läksi.»
»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,--ajatteli
Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon
kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei,
rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne,

yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan
kysymyksissä, jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.
Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto,
paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän,
poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja
pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli lasten
antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat nyt
puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli
ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille
nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen
salaperäiseen olentoon.
Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se
seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten
niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja erosi
tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina puhe-, käynti-,
nauramistapaan asti, eikä eronnut millään erikoisominaisuudellaan,
vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,--muuta nimitystä hän ei keksinyt
tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin suuressa arvossa; toiseksi vielä
se seikka, että ruhtinatar kunnioitti häntä enemmän kuin ketään muuta
ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä, ymmärsi häntä. Ja tämä
ymmärtäminen, se on; hänen jalojen ominaisuuksiensa tunnustaminen,
todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä ja arvostelemisen kykyä.
Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa oli ensiksikin se seikka,
että luultavasti olisi voinut löytää tytön, jolla oli vielä paljon enemmän
hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi sentähden paremmin sopinut
hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että ruhtinatar oli 27 vuotias ja
hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut rakkausjuttunsa,--ja tämä
ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen ylpeytensä ei mukautunut
siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa entisyydessäkin, rakastanut jotakin
toista. Eihän tämä tietysti voinut aavistaa tapaavansa Nehljudofia,