Yksinkertainen sydän | Page 2

häntä oli kehoitettu menemään naimisiin. Hänellä
puolestaan ei ollut kiire, hän odotti mieleistään vaimoa. Tyttö painoi
päänsä alas. Silloin Théodore kysyi häneltä, ajatteliko hän naimista.
Félicité vastasi hymyillen, että oli paha pitää toista pilanaan.
-- En pidä, minä vannon! -- ja poika kietoi vasemman käsivartensa
hänen vyötäisilleen. Tyttö astui hänen syleilevän käsivartensa
tukemana; he hiljensivät askeleitansa. Tuuli oli leuto, tähdet tuikkivat,
korkea heinäkuorma hoippui heidän edellään, ja nuo neljä laahustelevaa
hevosta nostivat tieltä pölyä. Sitten ne ilman ajurin kehoitusta
kääntyivät oikealle. Théodore suuteli Félicitétä vielä kerran ja katosi
hämyyn.
Seuraavalla viikolla suostui tyttö tulemaan Théodoren ehdoittamaan
kohtaukseen.
Heidän kohtauspaikkansa oli pihan perällä, muurin toisella puolella
olevan yksinäisen puun alla. Félicité ei ollut viaton herrasneitien tavoin
-- hän oli oppinut eläimiltä; mutta järki ja kunniantunto estivät häntä
hairahtumasta. Tämä vastustus kiihdytti Théodoren intohimon niin että
hän tyydyttääkseen sitä (tai kenties vain mielensä yksinkertaisuudessa)
tarjoutui naimaan hänet. Tyttö ei ottanut häntä uskoakseen. Théodore
lasketteli juhlallisia valoja.
Ennen pitkää Théodore tunnusti jotain sangen ikävää: hänen
vanhempansa olivat viime vuonna hänen tilalleen palkanneet
sotapalvelukseen miehen. Mutta milloin tahansa voitaisiin hänet viedä.
Pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi palvella sotaväessä, häntä peloitti.
Tämä pelkurimaisuus todisti Félicitén mielestä hellyyttä; siitä hänen
hellyytensä lisääntyi. Hän hiipi öisin ulos, ja kun oli saapunut
kohtauspaikalle, alkoi Théodore kiusata häntä levottomuudellaan ja
kiihkeillä pyynnöillään.
Viimein hän mainitsi itse aikovansa lähteä prefektin taloon saamaan
tietoja, jotka aikoi kertoa hänelle seuraavana sunnuntaina kello
yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla.
Määrähetkenä Félicité riensi lemmittynsä luo.

Mutta hänen asemestaan tapasi hän erään hänen tovereistaan.
Tämä kertoi, ettei Félicité enää tulisi Théodorea näkemään.
Välttääkseen kutsuntaa oli Théodore nainut hyvin rikkaan vanhan
naisen, Toucquesista kotoisin olevan rouva Lehoussaisin.
Tämä koski kipeästi Félicitéhen. Hän heittäytyi maahan, päästi huutoja,
rukoili hyvää Jumalaa ja vaikeroi yksinään taivasalla auringonnousuun
asti. Sitten hän palasi taloon ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja
kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät
tavaransa huiviin ja lähti Pont-l'Évêqueen.
Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta
tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin tyttö
tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja
vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi:
-- Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni.
Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa.
Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui "talon tavoista" ja
"herra-vainajan muistosta", joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie,
edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat
hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin
hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi
häntä heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen.
Ympäristön miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen
surumielisyytensä.
Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité
nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat
täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista.
Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti
rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon
sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja
rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan

ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla,
kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja
toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui
Liébard, Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava,
pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli
kiinnitetty kannukset.
Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité
torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja
poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin
tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä
markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli
joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä
maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea
villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta
ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, -- ne ponnistelut menivät niin
pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi:
"isä-vainajani", -- täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla lasin
toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité työnsi hänet
kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de Gremanville!
Näkemiin.
Ja hän sulki oven.
Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle.
Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen
paitansa röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa
nuuskata taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia
tunteita herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten
esiintyminen ainakin.
Herra Bourais hoiti "rouvan" tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan
tuntikausiksi "herran" huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon
valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi
osaavansa latinaakin.
Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille
maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä:

höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta,
beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e.
Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen
koko kirjallinen sivistys.
Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen,
joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään
saappaansa anturaan.
Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon.
Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa
harmaana viivana.
Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista syötiin
meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen
kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat
tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana;
lapset eivät enää rohjenneet