Yksin | Page 9

äiti nouti hänet takaisin.
Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa
minua, vanhaa houkkaa?
--Mitä on kello?
* * * * *
--Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan
muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen
nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että
vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se pieni
kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa ääressä.
Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi mennessään ja
laitteli kaulustaan.
Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois
laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa
vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia,
jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas maalaamaton
lauta on vain jälellä viinapöydästä.
Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa
poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen
harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että
hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat
keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!
Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes
ajattelisi minua säälien, surkutellen.
Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu
risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu

musta käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.
Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin.
Olinhan tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta
todellisuudessahan lienee elämä aina tällaista, ajattelen minä
noudattaessani Grönqvistin kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta
minä näen Nikolainkirkon valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.
Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin
Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni
menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn
keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle
ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella
puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja
laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on
oma hyttini perän puolella laivaa.
--Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!

III.
Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä,
Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta,
milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin
jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän».
Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn
Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut eilen
illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja
paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni
Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.
Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy
tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.
Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:
»Ole vaiti ... mitä sitten, jos oletkin hullu!»

Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot,
raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko
hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat
tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti kasvojani,
jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.
Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen
ikkunansa vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä
vasten näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan.
Olisivat kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja
nyt selviää minulle yht'äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas.
Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei
tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.
Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa
balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu
jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen
vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun
kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa siellä
mattoja.
Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti
koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni
ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei, tämä
on liian hassua, tämä on liian hassua!»
Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania
kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä
narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.
Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä
siellä, tuntuu minusta yht'äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja päässyt
kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni rauhallisesti,
melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen puhdistunut, ja minä
itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.
Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä
paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen

myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva
vipukone upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu
kumpuaa tukevasta piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin
auringon eteen maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä
hääriviin ihmisiin.
Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi
näkyy rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla.
Joskus satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta.
Ilma on lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä
häikäisevät ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle
kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin
rakennuksiin.
Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen,
jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa