Yksin | Page 2

kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä, ja sen edessä
porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen koneellisesti:
»Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä.--Suuri varasto
talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.»
Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta?
Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja
kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen
ikääni ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka
kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin
perintöhuonekaluja.
Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin
edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä
hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden
hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt
ja istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.
Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää
matkalaukkua.--»Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa
edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!»--Ja hän työnsi minut syrjään,
kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli
polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti
ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen
käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä
kauluksista ja nenäliinoista.
Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän minua
rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja
minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä
rakastan.
En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee
vielä pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä
kuulen vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen
kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.

Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos--äiti kalistelee astioita
keittiössä--harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin
rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä, niin
on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni päällä
on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana
veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole
virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään sitä
tekisi. Sillä hän »ei tahdo».
Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana
aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä
oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota
vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta
pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.
Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä huoneessa!
Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne sanovat,
että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se herätä
lähtiessä kaipausta?
Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän
piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini tyynyn,
jonka nurkassa oli ravintolan leima.
Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta
iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon
kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä
matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä
jonkun hengiltä kuristaa.
Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta
sähkökellosta tuolta käytävän päästä.
Jahah! vahtimestari!--»Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat
laivaan.»
Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole
ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen

lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle
hyvästiksi illan sammuva rusko!
Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi
karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää
malja sen kunniaksi.
Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta kuin
pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni
miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet osoittavat
ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni uhasta, jonka
yht'äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien aikojen päästä.
Ja minä tahdon sitä ylläpitää.
Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka
laskeutuvat laskeutumistaan.
Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton.
Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi
viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri
ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta,
näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta... Siellä
oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa, ennenkuin he
menivät maalle.--Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla keskellä
lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku pienenläntä
vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka iskevässä
asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin kanslistia,
jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu loitompana salin
perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat melkein yhdessä,
puhellen puoliääneen.
Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on
lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.
Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!
Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä
varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä.

Yht'äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon
kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat
maahan keinotekoisilta telineiltään.
Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.
Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni
minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut
ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta.
Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen.