Vänrikki Stoolin tarinat

A free download from www.dertz.in

The Project Gutenberg EBook of Vänrikki Stoolin tarinat, by J. L.
Runeberg
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Vänrikki Stoolin tarinat
Author: J. L. Runeberg
Release Date: June 22, 2004 [EBook #12688]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄNRIKKI
STOOLIN TARINAT ***
Produced by Tapio Riikonen
VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT
Kirj.
J. L. Runeberg
Suomentanut Paavo Cajander
1918 (1889).
SISÄLLYS:
EDELLINEN KOKOELMA

Maamme
Vänrikki Stool
Pilven veikko
Sotavanhus
Luutnantti
Zidén
Torpan tyttö
Sven Dufva
Von Konow ja hänen korpraalinsa

Kuoleva soturi
Otto von Fieandt
Sandels
Kaksi rakuunaa

Hurtti ukko
Kulnev
Kuningas
Sotamarski
Döbeln Juuttaalla
JÄLKIMÄINEN KOKOELMA
Sotilaspoika
Porilaisten marssi
Vänrikin markkinamuisto
Lotta
Svärd
Ukko Lode
Matkamiehen näky
Vänrikin tervehdys
Von
Törne
Heinäkuun viides päivä
Munter
Von Essen
Kuormarenki

Wilhelm von Schwerin
Numero viisitoista Stolt
Veljekset

Viapori
Maaherra
Adlercreutz
Tietoja mainituista henkilöistä y.m. selityksiä.
EDELLINEN KOKOELMA
MAAMME.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei
kukkulaa,
Ei vettä rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjoinen,

Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä
hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret


Ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
Koskemme kuohuineen,
Ikuisten honkain
huminat
Täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk' kuvineen ja
lauluineen,
mi painui sydämeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili
pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat

he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota

laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen
hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' ilon on
nauttinut
ja tässä huoliaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin

kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton
ja kalkki suotuisaa;
vaikk' onni mikä
tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa

ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme
oijentaa,
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas, tuoss' on se,
maa
armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais,
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei
huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais
ois tähän köyhään kotihin

halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme
suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,

vapaa ja iloinen.
Sun kukoistuksen kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme
saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus,
synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.
VÄNRIKKI STOOL.
Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas
tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt
Näsijärven rannalle?
Siell' opin miehen tuntemaan,
hän sotamies ol' ennen,

nyt vänrikki
ol' arvoltaan,
vaikk' onni näytti menneen.
Ties kuinka samaan

talohon
satuimme saamaan asunnon.
Mies olin silloin kelvokas,
niin luulin, vaikka miksi,
Min' olin
ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
hupaasti elin "mensallain",

Stool, hän söi armoleipää vain.
Minulla oli "vaakunaa"
ja piippu merenvahaa;
Stool poltti
kototupakkaa,
jos häll' ei pulaa pahaa;
mut silloin sai vaan
sammaleen
niveräpiippu täytteekseen.
Oi kulta-aika riemukas,
suloisin, armahain,
kun nuor' on ylioppilas,

ja puutetta ei laisin,
ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vaan
sain kasvamaan!
En tiennyt muiden hädäst', en,
ilosta sydän sykki;
vahv' olin,
punaposkinen,
ja kaikki suonet tykki.
Niin nuori olin, riehakas,
ja
ylpeä kuin kuningas.
Mut hyljättynä majassaan
Stool istui nurkumatta,
loi nuottaa, imi
piippuaan,
meluumme puuttumatta,
Tuommoisen suhteen; sen mar
ties,
min' olin oikein aika mies.
Minusta näky hupaisin
ol' ukon käyrä varsi
ja kasvot, jäykät
liikkeetkin
ja vanha vaateparsi,
vaan konkkanenä erikseen

sangattomine lasineen.
Monasti menin ukon luo
ilveilemään suotta,
Mik' iloni, kun suuttui
tuo,
la hältä ratkes nuotta,
kun kädest' ukon kävyn vein,
ja paikoin
väärän silmän tein!
Hän silloin ylös kavahtaa,
mun ovest' ulos työntää;
sananen, hitu
vaakunaa,
ja taas hän rauhan myöntää.
Ma tulin taas kuin ennenkin

ja samoin taaskin ilveilin.
Ett' oli nuori aikoinaan
myös ukko kerran ollut,
enemmän nähnyt

matkallaan
ja kauemmaksi tullut,
en sitä silloin huomannut,
siks'
olin liian oppinut.
En myös, ett' ilomielin hän
verensä tuorehimman
vuodatti eestä
maamme tän
nyt mulle rakkahimman,
Ma olin nuori, riehakas,

hän vänrikki, ma kuningas.
Mut moisiin ilveilyksihin
vihdoinkin kyllästyin mä,
Kuink' oli,
talvipäivääkin
lyhyttä pitkäksyin mä;
olipa oikein outoa,
ei
tahtonut se loppua.
Ma tartuin ensi kirjahan,
hakien huvitusta,
ol' teos tuntemattoman

se Suomen taistelusta;
armosta vaan tuo kansiton
lie päässyt
muiden joukkohon.
Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja jonkun hetken,
en tiedä, kuin
näin esihin
sain Savon miesten retken;
ma lu'in rivin lu'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks.
Näin kansan kaikki koittavan
edestä kunniansa;
näin sotajoukon
voittavan
nälissään, viluissansa.
Jokaista sanaa, lukeissain,

suudella tahdoin innossain.
Vaarassa, tulen keskellä
tuon parven urhoutta!
Mill' ansaitsit, maa
raukka, sä
noin suurta rakkautta,
noin kallis kuinka olla voit,
kun
leiväks pettua vaan soit!
Aloille aatteheni mun
vei tuntemattomille,
uus elo syttyi sieluhun,

aavistamaton sille;
kuin siivin lensi aikani,
kuink' ol' lyhyt
kirjani!
Se loppui, samoin iltakin,
vaan hehkuvalla miellä
mä lisää kuulla
halusin

ja selvitystä vielä.
niin moniin kohtiin hämäriin.
Luo
vanhan Stoolin läksin niin.
Häll' oli paikka entinen
ja työkin samallainen.
Vastaani lensi

ovellen
jo katse nurjamainen;
olipa, kuin ois kysynyt:
Vai
yökskään ei saa rauhaa nyt?
Mut muuttuneena tulin ma,
miel' oli toisenlainen:
"Luin Suomen
viime sodasta,
olenhan Suomalainen.
Mua lisää kuulla haluttais,

kentiesi teiltä sitä sais?"
Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään
luo ukko nuotastansa;
ne
loistavat, kuin seisois hän
edessä rintamansa:
"Jotakin ehkä tietäisin

olinhan sieltä minäkin."
Ma istun olkivuoteellen;
sanella Dunckerista
hän alkaa, töistä
urhojen
ja Malmi kapteenista;
hänellä kasvot kirkastuu,
oi, kuinka
hän nyt kaunistuu!
Hän veripäivät nähnyt on
ja käynyt surman tiellä,
ja voiton nähnyt,
tappion,
jonk' äityy haavat vielä;
häll' on niin paljo muistissaan,

maailma mit' ei muistakaan.
Siin' istuin hiljaa, kuultelin,
ei sanaa kadonnunna;
puol'yö, kun
sieltä erkanin,
jo oli kulununna;
hän saattoi minut ovellen,
mua
iloisesti kätellen.
Nyt viettää yhdess' aljettiin
eloa hauskaa ratki,
murehet, riemut
jaettiin
ja yksin "vaakunatki."
Nyt olin vain yl'oppilas,
hän
suurempi kuin kuningas.
Ja ukon suust' on tarutkin
ne, joita laulan tässä.
Niit' usein öisin
kuultelin
pärehen liekinnässä.
Ne korutont' on kertomaa,
ne ota,
kallis synnyinmaa!
PILVEN VEIKKO.
Enempi kuin