Vuonna 2000 | Page 9

toivon, että kotiudutte
täällä ennen pitkää».
Kun olin syönyt, suostuin kiitollisuudella tohtori Leeten ehdottamaan
kylpyyn ja puvun muuttamiseen.
Näytti siltä, etteivät nuo perusteelliset muutokset, joista isäntäni oli
puhunut, olleet suurestikaan kajonneet miesten pukuihin, sillä
muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ei pukeutuminen
tuottanut erikoisia vaikeuksia.
Ruumiillisessa suhteessa tunsin nyt olevani entiselläni. Mutta
epäilemättä lukijani haluavat kuulla, miltä minusta tuntui henkisessä
suhteessa. Mitä tunsin mielessäni, kun huomasin äkkiä olevani aivan
uudessa maailmassa? Vastauksen asemasta kysyn, miltä teistä tuntuisi,
jos teidät äkkiä, silmänräpäyksessä muutettaisiin maan pinnalta
esimerkiksi paratiisiin tai tuonelaan. Liitäisivätköhän ajatuksenne heti
takaisin maan pinnalle, josta äsken lähditte, vai saisiko ensi
hämmästyksen ohimentyä syntyvä uuden ympäristön herättämä
mielenkiinto teidät hetkeksi unohtamaan entisen elämän, vaikka se
myöhemmin palaisikin mieleenne? Voin sanoa vain sen, että jos
muutoksen luoma mielentilanne olisi sama kuin se, mitä minä tunsin

kuvaamassani siirtymisessä, on viimeksimainitsemani otaksuminen
oikea. Uuden ympäristön herättämä hämmästyksen ja uteliaisuuden
tunne täyttivät tykkänään mieleni heti, kun ensimäinen mielenliikutus
oli ohitse, ja karkoittivat kaikki muut ajatukset. Entisen elämäni muisto
katosi tykkänään joksikin aikaa.
Tuskin olin ruumiillisessa suhteessa tullut entiselleni isäntäni
ystävällisen huolenpidon kautta, kun jo tunsin palavaa halua päästä
uudelleen katolle. Pian istuimmekin siellä sangen mukavilla tuoleilla.
Kaupunki levisi ympärillämme ja allamme. Kun tohtori Leete oli
vastannut moniin, vanhoja, kadonneita ja niiden sijalle ilmestyneitä
uusia rakennuksia ja paikkoja koskeviin kysymyksiini, kysyi hän, mikä
erotus vanhan ja uuden Bostonin välillä enin herätti huomiotani.
»Puhuakseni ensin pienistä asioista», vastasin hänelle, »luulen, että
savupiippujen ja savun katoaminen ensimäisenä pisti silmiini».
»Vai niin», huudahti seuralaiseni vilkkaasti, »olin unohtanut savupiiput,
on jo niin kauan siitä, kun ne joutuivat pois käytännöstä. Jo lähes sata
vuotta sitte tuli tuo alkuperäinen polttotapa, jota te käytitte
synnyttääksenne lämpöä, vanhentuneeksi».
»Kaupunkia katsellessani ihmetyttää minua myöskin asukasten
varallisuus, jota tuollainen upeus välttämättömästi edellyttää».
»Maksaisin mitä tahansa, jos saisin luoda katsauksen teidän
aikakautenne Bostoniin», vastasi tohtori Leete. »Epäilemättä olivat
senaikuiset kaupungit jotenkin kurjia, kuten huomautuksestannekin jo
voi päättää. Vaikka teillä olisikin ollut kylliksi kauneuden aistia,
laittaaksenne ne siisteiksi, jota en tahdo epäillä, niin olisi silloisen
kummallisen talousjärjestelmän luoma yleinen köyhyys estänyt teidät
siitä. Sitäpaitsi ei silloin vallitseva ylenmäärin kehittynyt individualismi
ollut omiansa edistämään yleistä hyvää tarkoittavaa yhteistyötä. Kaikki
rikkaudet, mitä teillä oli, lienee käytetty melkein yksinomaan
yksityisten mukavuudeksi. Nykyjään sitävastoin käytetään ylijäämät
kaikkein mieluummin yleisten paikkojen koristelemiseen, josta
jokainen voi nauttia».

Aurinko oli jo laskullaan, kun tulimme toisen kerran katolle, ja
jutellessamme kietoi yö kaupungin vähitellen vaippaansa.
»Tulee pimeä», sanoi tohtori. »Menkäämme alas, niin esittelen teidät
vaimolleni ja tyttärelleni».
Hänen sanojensa johdosta muistui mieleeni naisten äänet, joiden olin
kuullut kuiskuttelevan, kun heräsin tajuntaani. Suostuin ilolla hänen
ehdotukseensa, sillä olin sangen utelias näkemään, miltä naiset
näyttävät vuonna 2000. Huone, jossa tapasimme isäntäni puolison ja
tyttären, oli kuten koko rakennuksen sisusta miellyttävästi valaistu.
Tiesin, että valon täytyy olla keinotekoista, mutta en voinut huomata
lähdettä, mistä se levisi. Rouva Leete oli sangen hienon näköinen ja
hyvin säilynyt nainen, arviolta yhtä vanha kuin miehensäkin. Heidän
tyttärensä taas oli keväänsä ensi kukoistuksessa oleva kaunein nainen,
mitä koskaan olin nähnyt. Hänen kasvonsa olivat niin lumoavat, kuin
tummansinisistä silmistä, helakasta ihosta ja täysin säännöllisistä
piirteistä suinkin voi muodostua, mutta vaikkapa hänen kasvonsa eivät
olisikaan olleet niin hurmaavat, kuin ne todella olivat, olisi jo yksin
hänen vartalonsa virheetön sulous riittänyt takaamaan hänelle paikan
yhdeksännentoista vuosisadan kaunotarten joukossa. Tuossa
rakastettavassa olennossa yhtyi toisaalta naisen hentous ja hienous,
toisaalta terveys ja kuohuva elinvoima, jota niin usein olin kaivannut
oman aikakauteni naisissa, sopusointuisaksi, lumoavaksi
kokonaisuudeksi. Eräs sattuma, niin vähäpätöinen kuin se olikin
verrattuna kaikkeen siihen, mitä minulle jo oli tapahtunut, herätti
myöskin huomiotani kun meidät esiteltiin toisillemme: hänenkin
nimensä oli Edit.
Tämän iltainen seurustelu oli varmaankin ensimäinen laatuaan
seurustelun historiassa, mutta peräti erehdyttävää olisi luulla, että
keskustelumme olisi ollut luonnotonta tai jäykkää. Luulenpa tosiaan,
että ihmiset käyttäytyvät sitä luonnollisemmin, kuta luonnottomammat
tai tavattomammat ovat ne olot, joissa he esiintyvät, epäilemättä siitä
syystä, että tällaiset olot tekevät kaiken teeskentelemisen
mahdottomaksi. Ainakin oli minun seurustellessani näiden toisen
aikakauden ja toisen maailman edustajain kanssa keskustelumme niin

luottavaa ja avomielistä, että sellaista tapaa ainoastaan harvoin
vanhainkaan tuttavain piirissä. Epäilemättä riippui tämä pääasiallisesti
isäntäväkeni erinomaisen hienotunteisesta käytöstavasta. Emme
luonnollisesti voineet puhella mistään muusta, kun niistä omituisista
tapahtumista, joiden johdosta olin heidän keskuudessansa, mutta he
juttelivat niistä niin luonnollisen ja avomielisen osanottavasti, että
tapahtumat suurimmaksi osaksi kadottivat kammottavan
salaperäisyytensä, joka niin helposti olisi voinut päästä vallalle
keskustelussa. Olisi voinut luulla, että he olivat tottuneet
seurustelemaan edellisiltä vuosisadoilta heidän keskuuteensa
eksyneitten henkilöitten kanssa, niin hienotunteisesti he käyttäytyivät.
Mitä itseeni tulee, eivät henkiset voimani ole koskaan olleet
vilkkaammat ja terävämmät eikä käsityskykyni valppaampi kuin sinä
iltana. En luonnollisesti tarkoita, että olisin hetkeksikään unohtanut
kummallisen asemani, mutta juuri se synnytti minussa
kuumeentapaisen vilkkauden, jonkunlaisen henkisen huumauksen.[1]
[1] Tätä mielentilaa selitettäessä on muistettava, että ympäristössäni oli
keskusteluainetta lukuunottamatta tuskin mitään, joka olisi muistuttanut
minua siitä, mitä oli tapahtunut. Aivan taloni läheltä olisin vanhasta
Bostonista löytänyt seurustelupiirejä, jotka olisivat olleet minulle paljoa
vieraampia. Kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonilaisten kieli
erosi edellisen vuosisadan sivistyneitten kielestä paljon vähemmän,
kuin