Veljekset | Page 5

olivat romua, mutta mitä
rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan mammalle ja pojille, koko tuo
joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon pienemmiltä näyttäviä kapineita!
Siinä oli vanha lintuhäkki, papan entinen viheriäkuuppainen
pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit täytettyinä mamman
höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla peitettyjä
nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä ruokasalin
viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo jalaton sohva,
hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena käyttänyt
virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi maalattu
rautasänky -- se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja, lattiamattoja,
vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma oli
lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen
särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin
poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas. Ja kun
pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa
kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja
huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa,
tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi
irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä poispäin
salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt ainakaan
olisi milleen asialle voinut nauraa.
Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset
maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja väitellen
ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi, koputellen, kolistellen
trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit pitkiksi ajoiksi turisemaan
joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan. Isän vanhanaikaiset vaunut
joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä hevosta muka piti olla niitä
vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja kuitenkin oli aina ajettu kahdella,
kun oli käyty naapuripitäjissä vieraisilla serkkujen luona.
Huutokaupanpitäjä pani parastaan nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri
hän, joka kaiken aikaa ylläpiti tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa.
Pelkästä pulisemisesta oli hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla
punasten kasvojen keskellä.

Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja
oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota,
tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut
sanomattoman särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän,
kolmannen vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei
voinut tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä
kätensä silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.
-- Mitä sinä nyt siinä --! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen
Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä
tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.
-- No, no, -- sanoi joku rusthollareista, -- pojan on ikävä varsaansa! --
Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se olisi
ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat olleet
armeliaita ja laupeita.
Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän
kirjastot ja huonekalut -- se keinutuolikin mattoineen, jossa hän, piipun
savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; --
kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen
viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei pappa
malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku
tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa
varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta
imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai
hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä
katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä,
lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta
nousi vaan 12 markkaan.
Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa
huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat
mitä jo oli myöty, -- kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain
tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit,
kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin,
häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan
kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä

kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä varustetuista
kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia järjestyksessä
maanneet, -- vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli Uunon kädestä.
Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle myymähintoja.
Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan sentähden että
sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. Hän katsoi pois
tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet täyttivät hänen
silmänsä.
Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita
saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että
paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman
ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut
esineet. Niin oli sitten tehtykin.
Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin pidätettyjen ja
pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa, kasvot itkusta
punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä nenäliinalla
pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta
nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli päivän kuluessa
joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui päälaelta
yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä vilkkuivat toisesta
esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin kääntyi pää äkkiä aivankuin
muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa harhailivat näin sanattomina
päivän tapauksissa ja hänen mieleensä muistui jokaisen erityisen
esineen kohtalo.
He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin
huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen, että
-- äiti itki.
Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja hän
itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden
sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun, nyt
alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.
-- Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, -- sanoi äiti jonkun
ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone
pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat