Valkeat kaupungit | Page 3

se leppyä voi.
Ruispellon
takaa yössä
sen haukunta jo soi.
Minun tieni kylähän kulkee
ja suojahan rauhaisaan
ja iloon,
ikävähän,
mut ei kotihin konsanaan.
9
Kotiseutu
Sun muistan uneksivin vainioin
ja yksinäisin, unhoitetuin taloin,

kun taivas aamun kirkastunein valoin
sun ylläs kaartui koittehessa
koin.
On ympärilläs korvet rämein, soin.
Sun viljavainiosi keskeen saloin

on sukupolvet luoneet aukein aloin
maan kamarahan tarmoin,
taisteloin.
Sun kuinka koskaan jättää saatoinkin
ma kesän valoon, talven
pimeihin,
miss' unhoittuneet kummut kohoavat
ja maasta huutaa tomu vainajain:
»ei sillä kotoa, ei kansaa lain,
ken
pettänyt on isäin muistot, tavat!»
10
Arvostelija-ystävälleni

»Tää liiaks ajatellulta jo näyttää.»
Niin viisaasti neuvot sa sinne ja
tänne.
Mut aatos ja tunne ne toisensa täyttää
kuin jousi ja jänne.
Siis laatkosi aatosta ahdistamasta,
niin säästät sa itseltäs harmin ja
huolen.
Kas jousi ja jänne ne yhdessä vasta
voi viskata nuolen.
NIMETTÖMÄT SANKARIT
On liian köyhät kukkaset mainehen
ja liian kalvas loisto on laakerin.

Niit' ällös urholle sa tarjoo:
sankarin sielu ei leluja kaipaa.
Te kamartukaa nurmikot, urhojen
ei haudat pyydä katsetta kulkijan.

Ne maahan tallattakoon kerran,
vainiot yllänsä aaltoelkoon.
Ei impein lempi, äitien kyynelet,
ei siunaukset heimon ja lapsien,
ei
runoilijan lauluninto
sankarin tekoa pyhittää voi.
Kas korkeampi kunnia urhon on,
ei kuolemattomuutta hän pyytänyt,

jonk' antaa jälkipolven maine:
nimien kulta on katinkultaa.
Te nimettömät sankarit, jotka nyt
jo ootte kaikki kuolohon käynehet,

te, jotka jäätte unholahan,
mistä ei paluun polkua johda,
te nimettömät vainajat, teidän on
se kuolemattomuus, jota viedä voi

ei kiittämätön jälkiaika:
tekonne kuolematon elää.
Ei konsanansa kuole hän kokonaan,
ken eestä korkeamman on
uhrannut,
mit' oli kallihinta hälle,
uhrannut vilpittömin mielin.
Hän ain' on elävä ajasta aikahan,
hän astuu vuosisatojen armeijaan,

jok' kulkee ihanampaa kohti
aikaa, suurempata kuin meidän.
On liian köyhät kukkaset mainehen
ja liian kalvas loisto on laakerin.

Niit' ällös urholle sa tarjoo.
Urhon on kunnia korkeampi.
VAINAJAIN MARSSI

Me olemme kunniavahti
vuossatojen nukkuvain,
me olemme
korkein mahti
yli toden ja unelmain.
Meit' taistelusta syöstä
ei
tainnut kuolokaan.
Ylös vuosisatain yöstä
me nousemme rintamaan.
Me seisomme siellä, kussa
ylin taistelun melske soi.
Moni uupuu
taistelussa,
me emme uupua voi.
Monen miekan rauta ruostuu,

mut meidän ei milloinkaan.
Moni sovintohon suostuu,
me emme
konsanaan.
Oma uskomme meidät johti
ohi kuolon hämäräin.
Me kuljemme
päivää kohti
ja valkeutta päin.
Ajan myöhän soturi, sulla
jos lie
sama määrä ja tie,
voit rintamaamme tulla,
yli aikain se voittoon
vie.
JEFTAN TYTÄR
Sun kiitos Jahve korkehin:
on lyöty lapset Ammonin.
Nyt juhlahan
kuin häissä!
On aseet voiton kantaneet
ja kaikki viinirypäleet
on
kypsät viinimaissa.
On naisten kohdut siunatut
ja maa on kasvun kantanut
ja siemen
uusi itää,
mut mikä ihanampi ois
kuin antaa kerran kaikki pois,

kun kaikki voisi pitää?
Kun korjuuväki kotiin käy
ja ilta yöksi hämärtäy,
käyn uhrivuorta
kohti.
Mun tehdä sydämeni soi,
mit' tuhannet ne unelmoi,
mut
harva tehdä tohti.
Te Israelin tyttäret,
nyt soimaan harput, kantelet
ja runot
riemuisimmat!
Ken nuorna kulkee kuolohon

suur rauha rinnassansa
on
ja unet ihanimmat.
Niin elänyt oon nuoruuden
ma itkien ja iloiten,
mut laulaen ma
lähden,
kun korjuuaikaan hedelmäin
ma kuolemahan seppelpäin

käyn korkeamman tähden!

JOBIN IKÄVÄ
Olet, Herra, sa armossa siunannut
mun huoneeni monin verroin,

olet vaimot ja lapset antanut
ja karjaa kaksin kerroin.
Olen taas idän maiden ma mahtavin,
joka päivä mun valtani varttuu,

mut katso, Herra, kuitenkin
minun murheeni kuorma karttuu.
En ole ma enää entinen,
en itseeni voi luottaa.
Paras oisi mun
kulkea korpehen
ja siellä mun päivääni vuottaa.
En taloni kunnialla voi
minä ostaa mieleni rauhaa,
kun epäilyksen
äänet soi
ja tuomion pasuuna pauhaa.
Ja tuskaa sen haavan polttelon,
min löit sa, ei paranna mikään.
Ja
mun tuskani yksin se omaani on
ja se kasvaa iästä ikään.
KIRJANOPPINEET
Me olemme liian monta
ja hyvää kirjaa lukeneet,
mont' yötä
unetonta
sanan aarteita turhaan tutkailleet.
On selkämme käyristyneet
ja aatos jo raukeaksi käy,
on silmämme
hämärtyneet,
mutta vielä ei Jahven merkkiä näy.
Ja kansa jo tuntee, että
ei meiltä se lohdun voimaa saa,
se kaipaa
elämän mettä,
mutta hengetön kirjain kuolettaa.
Ja Natsarealaista
jo tuhannet uskoen kuuntelee,
hän on luopunut
isien laista
ja hän harhaan vie ja villitsee.
Mut on suussaan kuin salama Herran
ja kuin balsamin lohtu on
äänessään.
Hän on elänyt korvessa kerran,
missä sairaat terveiks
lääkitään.
Vuoks kirjan monen ja hyvän
toden suuremman liemme me

unohtaneet,
ikiviisauden lähteen syvän
ohi sokkoina harhaten
kulkeneet.
Hän on kuullut Jordanin juoksun,
hän on katsonut tummuutta
seedripunn,
hän on tuntenut liljain tuoksun
ja nukkunut lintujen
lauleluun.
Hän ääressä tumman kaivon
on pilvien kulkua katsellut,
hän tähtiä
tyyniä taivon
on sykkivin sydämin seurannut.
Häll' on nuoruus ja nöyryys ja hyvyys,
häll' on voimaa voiton ja
taistelun,
häll' on luonnon loputon syvyys,
joka ei ole enää mun, ei
sun.
Sanaa tutkien lohdutonta
me olemme varhain väsyneet,
me olemme
liian monta
ja hyvää kirjaa lukeneet.
BERTRAN DE BORN
Ylös, miekkoset, ja laivaan,
päin rantaa vihollisen!
Pian toisemme
portilla taivaan
me tapaamme jokainen.
Mut hetkinen mulle suokaa.
Mitä kerron, te kuunnelkaa.
Sana
heimolleni te tuokaa,
kun mun tomuni kätkee maa.
Moni uskoton jo kasti
verin kalpani kirkkahan.
Pyhää Neitsyttä
kuoloon asti
ja ristiä puolustan.
Mut tietkää, on mieleni poissa,
ei retkellä ristin tien,
unen kalpean
kuutamoissa
sydänrunoni ratsut vien.
Sinä päivä, mi mailles painut,
ole todistaja sen:
ylin mulle jok'
uneni ainut,
joka sointu säkehen.
Hänen, toden ankaran Herran,
jok' on säätänyt ristin tien,
olen
tuomion saava ma kerran
ja ma kadotettu lien.

Mut en ostanut unteni hintaan
ole iloja taivahan.
Mies myö ei
kallihintaan
niin halpaan palkkahan.
Mut jos mielin hän mulle antaa,
mitä teille hän antava on,
voin
pääni ma pystyssä kantaa
ylös taivahan ilohon.
Ja kun kerran täältä mä lähden,
sama miksi mun vereni juoks:
olen
laulanut laulun tähden
ja taistellut taistelun vuoks.
Ylös, miekkoset, ja laivaan,
päin rantaa vihollisen!
Pian toisemme
portilla taivaan
me tapaamme jokainen.
MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON --
Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon
maasta.
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.
Häll' on otsa kuin kirkkahin