Valkaman perhe | Page 7

perillä vain neljä tuntia. Sitten hän tahtoi
vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi tahtonsa perille. Kaikki
kävi kuin itsestään.
Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan
huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain
palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.
-- Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun
he sisään astuivat.
Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin hänen käsivarteensa.
* * * * *
Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli
pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa
virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan
entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni, antoi
hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.
-- Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester,
kun näki rekeä pois vietävän.
He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden.
-- No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken
entisyyden hävittää, vastasi Arnold.
-- Kerro, kerro, kehoitti Ester.
-- Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin varsilla.
Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen...
-- Kavalluksen? keskeytti hänet Ester.

-- Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja
lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen -- kuten niin moni muu
saksalainen -- ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi. Näin
ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja hiukan
engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa olikin.
Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi
itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, -- Suomessa
kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein
puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon
ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli
kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären
pauloihinsa.
Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester
huomasi hänen levottomuutensa.
-- Verner, ellet tahdo kertoa -- -- ja jos se on ikävää...
-- Ei, ei, kyllä minun täytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi...
Hän poltti muutaman savun ja jatkoi sitten:
-- Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni
potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti
vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen
juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka...
-- Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa.
-- On ystäväni, on!
Arnold nousi seisaalleen ja käveli kiivaasti.
-- Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken
maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän
juuri selvä olikaan?
-- Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää kuin

silmäterää... Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian onneton.
Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta tulee "isän
poika", minusta muka tulee "mies".
Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi:
-- Verner, älä kerro enempää, älä kerro!
-- Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi
Arnold.
Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa
painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.
Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä
heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.
Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni
entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin
loukkautunut.
Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja
Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä
kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.
Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat
selkenemään.
He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein
hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä
naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän olisi
sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.
Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän
teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina
piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta
neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa.
Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut

virkaveljensä.
Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa, keitti
hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä alkoivat
kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi ne
nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle
näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta
hän koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin
viittaukset.
Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön
varjoissa.
Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä
liehtoi yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.
-- Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön!
-- En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.
Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan
kamariin ilmestyi valoa.
Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot
palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold
katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on
irvistyksissä.
Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen
jykevät iskut.
Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan
häpeällistä. Ja vieläkin enemmän...
Ester alkoi tajuta mitä Verner oli