Vaarallista väkeä | Page 9

kuin salama olisi häneen iskenyt, kuin
hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä hän
tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja
muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin
perheessä.
Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä
hän sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä
sen jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt
oli siihen syypää.
Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera
vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa
onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja
sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut mitään
kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, jo
monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin Jaakko
Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen entinen
kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja kysyi,

mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, mutta silloin
pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä tunnet minut
Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. Minä olen tänään
tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut. Minä
tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut ijankaikkisesti
tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»
Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut
maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.
Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja
muutti takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli
asettunut. Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain
ennen kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien
kalakauppiaitten kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen
talojen» omaisuutta. Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan.
Kaupungin suuret herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin
saivat kalastajat tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat
maksaa heidän saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla
kallisarvoisista saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu
horjumaan. Hän lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa
tekemään suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien
vuosien perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa --
Hamren oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti
guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan --
sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla ja
menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen uhkarohkeita
yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan räjähdykseen.
Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin kunnioittaa
Holtin toimeliaisuutta.
Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja
kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli
niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla
kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun
kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä
käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä

tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja sitä
pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa olivat
yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten lopettaneet.
Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet
avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi
vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet
häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa.
Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä
varten toimeen pantuja; ne olivat maksua niistä palveluksista, joita
häneltä oli otettu vastaan, ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan
valikoima kaupungin nuorempia kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa
samaan luokkaan.
Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä
seurustelemaan näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä?
Rikkauttahan hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi
myös oli lähtenyt »huonommista ihmisistä» -- hänen isänsä oli
talonpojan poika -- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä,
Kornelia oli ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten
tyttärille. Ei myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata
-- siinä suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä
vähän saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän
liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä
henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi,
että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa
olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon,
kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia
puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia,
jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin
huolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli hyvin
harvinaista »vanhoissa taloissa».
Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon,
jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin
petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja
kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi
kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään,

niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen
syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten
tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä
mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen seurassaan
tuntui tukalalta.
Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan
taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän
kanssaan yhteydessä.
Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien
mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain
katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu toimeen,
ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä hänelle