Totta ja leikkiä | Page 9

sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä
sekin, mutta pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja
originellimpää. Ja taas vaipuivat mahtavat herrat miettimään.
Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui:
"Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme?
Luokaamme katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se

itse ylevyydessään on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se
on korkea, kapea ja pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia
vielä selvempää viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme
Punkaharju siksi, miksi luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään
sen on aikonut, nimittäin rautatiepenkereeksi!"
"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta.
Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on
taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.
Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota
sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa
olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on
rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota myöten
pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se on vielä
vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää puhua.
En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen kanssa,
josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut alkulausetta vain,
jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me todellakin rakastamme
taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.
Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti,
joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten
vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut
sen toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili,
että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan
kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi.
Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä
uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon
toimen alkuunpanijaksi.
Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa.
Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan
ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan
itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että
hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota oli
runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli kivillä tai
loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta kirkosta. Ei

tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin ihmiset
kuiskailivat.
Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas
Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian
vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia ne
seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka
temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja
Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi
Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia,
ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi
kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan
pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään.
Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus,
johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja -- --
-- Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka minkälaisiksi
kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin temppelissä
-- -- -- Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin rinteellä.
Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän
jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka hän
oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja arveli että
ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten hän kirjoitti
sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä vietiin Kolin
Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.
Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui
ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet,
mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä pahassa
maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin Kalle tuli
kuin lahjana taivaasta.
Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja
rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan
hänelle ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle
nimeksi Karl Collin.
Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen

heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen
hänen töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi
kuin Karl Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän
kerran aikoi rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta
sivistyksen edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja
hän puhui siitä yhä harvemmin.
Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun
Ateneumin salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia,
kipsiveistoksia, rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli
nimi Karl Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen
myönsi kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli
liiallista kiitosta.
"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero.
Olen hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. -- Tjaa -- -- noissa
piirustuksissa on perspektiiviä ja -- hm -- jonkunmoista groteskia
huumoria -- clair-obscure on varsin hyvä -- -- mutta --" (hän tirkisti
tarkkaan toisella silmällään) -- "tjaa -- niistä puuttuu vielä eleganssia --
ne ovat -- hm -- ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme kyllä
häviämään Parisissa."