saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin. 
Rinnakkain oliwat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten minkälaista 
ja missä hywänsä; näyttipä siltä, että heidän wälilleen oli solmiintunut 
tosi=ystäwyys ja etteiwät he woineet tulla toisittaan toimeen. 
Niin oli elämä käynyt entiselleen, se waan eroitusta, että Nikillä oli nyt 
yksi ystäwä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän 
wapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmetteliwät sitä, 
sillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekewän. Mutta waikka 
hän olikin sen werran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä 
umpimielinen kuin ennenkin. 
Minä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän 
koettaisi saada selwille Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen 
kotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet, 
hywässä toiwossa nyt ainakin saawani tietoa tuon surullisen miehen 
elämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toiwoa, sillä kun toinen oli 
ruwennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kiwi. 
Oli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo 
ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. 
Kirkkaat kastepisarat kimalteliwat kaswien lehdillä ja kukkasien terillä 
auringon nousun edellä yltywässä walossa ja yökasteen 
tuorehduttamana lewitti kaswikunta ilmaan miellyttäwän tuoksun. 
Ihmetellen luonnon ihanuutta ja nauttien kesäaamun wiehkeää ja 
hiljaista rauhaa, astuskelin ajatuksiini waipuneena eteenpäin. Tieni 
kulki sen työpaikan kautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään 
huomaamatta olin tullut jonkun huoneen suojaan aiwan lähelle 
työpaikkaa. Silloin luulin kuulleeni sywän huokauksen; minä 
hawahduin ja pysähdyin. Aiwan oikein, en ollutkaan erehtynyt, sillä 
samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen; työpaikalla on siis ihminen, 
mutta kuka ja miksi näin warhain? 
Samassa kuului toinen rykäiseminen ja wienon heleä wärähtelewä ääni 
tunkeusi samalla korwiini. 
En uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surewan laulu ja 
kuului näin;
"Aamulla noustessa auringon armaan Riemuisna ihmiset heräsi Mulle 
se tuopi waan murehen karwaan Kun minut kultani hylkäsi. 
Toiset ne päiwällä riemussa hyörii Eik' ole tunnossa tuskaakaan Kyynel 
se mulla waan yhä pyörii Kun minä kullatta olla saan. 
Illalla lewolle laskewat toiset Waan minä suurehen suruhun Ei ole 
hauskoja murehet moiset Miksikä kultani hylkäsi mun." 
Laulaja waikeni ja sywä, kumisewa huokaus tunki läpi kaunihin 
aamu=ilman korwiini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka 
näin warhain oli raittiissa ilmassa kewentämässä kenties kaipaawaa 
sydäntänsä. Hän oli kiwen päällä selin minuun istumassa, eikä 
huomannut ensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin 
käsiinsä ja oli ajatuksiinsa waipuneena. Kun minä sanoin hänelle 
hywää huomenta, hän säikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta 
kun hän huomasi, ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, 
rauhoittui hän nähtäwästi. 
"Kuulitteko te?" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin. 
"Mitä kuultawaa minulla sitten on ollut?" sanoin minä teeskennellen. 
"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen 
kuulleen", sanoi hän häpeillen ja ujosti. 
"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin surullisen 
wiehkeää, että sitä kuuntelisin aina", tunnustin minä. 
"Sitä ei ole kukaan wielä koskaan kuullut", sanoi hän noloontuneena. 
"Eikö sitä sitten saisi kuulla?" 
"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte ... 
eikähän se teidän wikanne ole", sanoi hän ja siihen se keskustelu 
loppui. 
Jonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli 
nytkin kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsiwat kaikki
kirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon. 
"Te olette tehnyt minulle niin suuren hywäntyön, etten sitä woi koskaan 
unhottaa", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä. 
"Minkäpä waan? antakaapas kuulua." 
"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan." 
"Se oli wälttämättömyys; olemmehan kukin welwolliset toisiamme 
hädän aikana auttamaan." 
"Waikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja ahdistusta 
lausuitte minulle toiwon ja lohdutuksen sanoja, Siihen sijaan kuin muut 
huusiwat kuolemaa ja tuomiota." 
"Enhän silloinkaan woinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä 
kannalta." 
"Siinäpä se on ... miks'eiwät muut tehneet samoin? Sitte olette hoitanut 
sairasta ja saanut hänet terweeksi, ottamatta suurista waiwoistanne 
mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korwata ... olisin kiittämätön 
konna, jos en niin tekisi", puheli hän, tehden samassa äkkinäisen 
liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa. 
"Joutawia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa wastaanottamaan 
tarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, että tuon 
wähäisen palweluksen olisin tehnyt palkinnon himosta", sanoin minä. 
"No millä tawalla woisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?" 
"Sen woitte aiwan pian tehdä, wieläpä aiwan helpolla tawallakin." 
"Kuinka? miten?" 
"Samanlaisella pienellä palweluksella." 
"Jos kuinka suurella, kun se waan on minun wallassani ... mutta millä 
tawalla ... sanokaa!"
"Kertomalla omasta elämästänne minulle; minä huomaan, että teitä 
waiwaa joku sisällinen suru", sanoin minä, tarkastellen samassa häntä. 
Hän säpsähti ne sanat kuultuansa ja sisällinen taistelu näkyi saaneen 
wallan; hän sijoitteli itseään, wäänteli käsiään ja huokaili raskaasti. 
"Tämän pyynnön woisin kieltää keneltä hywänsä, mutta teiltä en woi", 
sanoi hän towin päätä puoli=surullisesti. 
"No, alkakaamme siis...! Joko kauwankin olette ollut poissa 
kotitienoistanne?" aloittelin minä. 
"Kuusi wuotta." 
"Ja aiwan rautatien töissä?" 
"Aiwan rautatien töissä. Kun toisesta paikasta on työ loppunut, olen 
siirtynyt toiseen." 
"Mistä te olette oikein kotoisin?" 
"W----n pitäjäästä maamme itärajalta." 
"Nimenne sitten?" 
"Nikki K----n." 
"Onko teillä kotipaikoillanne mitään pesäpaikkaa?" 
"On ... minä olen arwossapidettäwien ja warakasten wanhempieni 
toinen ja nuorin    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
 
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.
	    
	    
