Sysmäläinen | Page 9

muuta asiaa.
Iltasella kertoi Pekko kaikille ihmisille, ett'ei opettaja ollut niinkään
hullu; kieli vaan ei tahtonut sujua, ei ollut hänellä muka oikein hyvä
supliiki.
Mutta opettaja kotiin tultuaan kirjoitti muistikirjaansa: "hurskaus yksin
pysyttää ihmisen vanhoillakin päivillään rakastettavana, vieläpä tekee
hänet kunnian-arvoiseksi ja pyhäksi; hurskaus on sielun lapsuus; vaikka
ihminen nähtävästi taaskin muuttuu lapseksi, niin tämä muutos
kuitenkin levittää suloisen sädekehän-tapaisen lempeyden koko
olennon yli. Kuinka kovia, raakoja ja rumia ovat nautinnonhimoiset,
itsekkäät ihmiset vanhuudessaan, kuinka ylevä oli tämä vaimo
taikauskossansakin?"
Vielä muutakin kirjoitti opettaja muistikirjaansa, mutta pyyhkäisi sen

taas paikalla pois. Katkerasti itseään syytellen istui hän kauan yksin;
viimein läksi hän ulos kadulle, hänen sydämensä oli niin täynnä; hänen
täytyi päästä ihmisten seuraan; poikien laulanta, joka kajahteli kauas
ympärille, vapisutti hänen rintaansa, ja hän sanoi: "Onnellinen minä, se
hetki on minulle tullut, että ihmisten laulu minua syvemmälti liikuttaa,
kuin lintujen; minä kuulen veljellisen huudon. Oi Jumala! minä
rakastan heitä kaikkia!"
Niin käveli hän vielä kauan pitkin kylää, sydämessään tuttavasti
puhutellen kaikkia, mutta ei sanaakaan suusta saanut, Tietämättä, kuin
se oli tapahtunut, seisoi hän äkkiä Pekon talon kohdalla: kaikki oli
hiljaista ympärillä, ainoastaan alatuvasta, jossa mummo eli
muonamuorina, kuului rukousten yksitoikkoista hörpötystä.
Vasta myöhään yöllä palasi opettaja kotiin, kaikki oli ääneti, ainoastaan
siellä täällä kuului kahden rakastavan hiljaista sopotusta. Kun hän
viimein tuli kammariinsa, jossa ei ollut ketään, joka olisi vastannut
hänen puheesensa, joka olisi katsahtanut ylös häneen ja hänelle sanonut:
iloitse, sinä elät ja minä elän kanssasi -- silloin rukoili hän ääneen
Jumalata: "Herra! anna minun löytää se sydän, joka minun sydäntäni
ymmärtää."
Toisena päivänä eivät lapset voineet ymmärtää mitenkä opettaja tänään
oli niin mahdottoman iloisen näköinen. Välitunnilla lähetti hän Matin
Jussin keskievariin sanomaan, ett'ei tänä päivänä tarvinnut lähettää
ruokaa hänelle kotiin, sillä hän tahtoi itse sinne tulla.
Se ei tahtonut oikein soveltua, että opettaja niin korkealle lentävillä
ajatuksilla läheni sitä elämää, joka liikkui hänen ympärillään; hän kyllä
saattoi pidättyä omia tunteitaan muille julkaisemasta, mutta sitä ei
voinut estää, että moni ruma ja ilkeä asia tuli hänen näkyviinsä ja
kuuluviinsa.
Isossa tuvassa, jossa hänelle syödä annettiin, tapasi hän keskievarin
emännän vilkkaasti puhelemassa toisen vaimon kanssa.
"No," sanoi emäntä, "eilis-iltana siulle tuotii ukkos kotii hyvin
kylläsenä; se olj aika hutikassa; ku mie oisin nähnyt, jotta toiset koatoat

hänelle viinoa oluen keskee, ni oisin mie heitä opettanut."
"Nii," sanoi toinen vaimo, "heä olj aika lastissa, ihan niinku täpötäys
säkki."
"Nii, ja vielähä sie niitä toisii kiitit niin kauniisti, mitäs sie heille sanot?
Hyö niin nakrettii, jott' ei tahtonut loppuu tulla."
"Mie heille sanon, jotta suur kiitosta, paljo kiitoksii teille, miehet; kost'
Jumala. Ni hyö miulta kysy tää, jotta mistä sie kiität? Ni mie toas
virkan, jotta kiitetäähä sitä, jos toine tuop pikkaraisen potsinki,
ammunka aika siasta pitää tuojalle kost' Jumala sanuu."
Opettaja pani kahvelin pois, kuullessaan tämän törkeyden; mutta pian
taas rupesi edelleen syömään, ja ajatteli hymyillen, kuinka onnettomuus
ja kiivastus usein tekevät ihmisen sukkelaksi.
Mutta aina kun talonpoikain raa'at tavat ja puheet loukkasivat opettajan
tunnetta, ei hän kuitenkaan enää kääntynyt luonnon, kaikkien äidin
puoleen, vaan uuden isoäitinsä Annan puoleen, jolta hän sai monta
selitystä sikäläisten ihmisten elämästä ja tavoista. Moni sanoi
sentähden, että vanha mummo oli hänet lumonnut. Niin ei kuitenkaan
ollut. Sillä vaikka hän kyllä kernaasti haki virvoitusta tämän lempeästä
sydämestä, niin saattoi kuitenkin pikemmin sanoa, että Kati oli sen
hänelle tehnyt, vaikk'ei opettaja ollut häntä nähnyt kuin kerran, eikä
vielä sanaakaan puhunut hänen kanssaan. "Onko teillä hyvä olla,
mummo?" Näitä sanoja hän usein kertoeli itsekseen, ne hänestä
kaikuivat niin lempeästi, niin soinnullisesti, vaikka olivat lausutut
raa'alla murteella, vieläpä itse murrekin oli niiden kautta saanut
erinäisen vienouden ja suloisuuden.
Entisten päätöksiensä koko voimalla vastusti tuttavamme
taipumustansa talonpoikaistyttöön, mutta niinkuin aina käypi, keksii
rakkaus monta keinoa; niin sanoi opettajakin itsekseen: "Hän on
nähtävästi hyvän mummonsa kuva, ainoastaan tuoreempi, uudemman
ajan valaisema kuva. Onko teillä hyvä olla, mummo?"
Muutamana iltana opettaja taas istui mummon luona, niin tuli tyttö

hehkuvilla poskilla, sirppi kädessä pellolta, pitäen esiliinaansa
varovasti koossa; hän astui nyt mummonsa luo ja tarjosi hänelle
esiliinastaan kypsiä vaaramia.
"Tiedäthän sinä, Kati, että on tapana ensiksi tarjota vieraille," sanoi
isoäiti.
"Nakoa tästä, opettaja," sanoi tyttö vilkkaasti katsahtaen häneen;
opettaja otti punastuen yhden marjan.
"Syö sinä itsekin," sanoi mummo.
"Kiitoksii, syökeä vai työ kahen kesken."
"Mistäkäs sinä nämä sait?"
"Toalta alaalta meijän pellon pientarelta, tijjättähä työ sen
voapukiston," vastasi tyttö ja meni sisään.
Opettajan mielestä oli aivan omituista, että samasta paikasta, jossa hän
ensi päivänä täällä ollessaan oli piirustanut puun, sieltä toi nyt tyttö
kypsiä marjoja.
Kati tuli pian taas sisästä, valkea kana aivan hänen jäljissään.
"Minnekäs taas niin pian, Katri neiti?" kysyi opettaja, "ettekö tahdo
vähän istua meidän kanssamme?"
"Kiitoksii vain, mut mie tahon vielä ennen iltasta pistäytyy vanhan
opettajan luona." [Kati tosin aina puhui aivan murteen mukaan, mutta
me muutamme sen niin paljon kuin mahdollista kirjakielen mukaan,
että sitä paremmin ymmärrettäisiin.]
"Jos suvaitsette niin minä seuraan teitä," sanoi ystävämme, ja läksi
mukaan, vastausta odottamatta.
"Käyttekö