Suuren hiljaisuuden miehiä | Page 2

kanssa osaa siihen yhteiskunnalliseen työhön, jonka maisemat
liikkuessamme ovat silmiemme ohi siirtyneet.
Kaikkien aikojen suurmiehet ja ajattelijat ovat jollakin tavoin sukua
toisilleen ja lukijapiirilleen. Niin kulkee ajattelijain ketju ajasta aikaan
suurine saattojoukkoineen.
Suuren hiljaisuuden miehet ovat tällä kertaa kokoontuneet esittämään

ajatuksiaan. Pascal, kärsivän hiljaisuuden mies, Emerson, suurten
metsien kävijä ja kirkkaan yksinäisyyden mies, Tolstoi, rakkauden
hiljaista maata etsimään lähtenyt mies, Maeterlinck, hämärän
hiljaisuuden mies, Müller, hiljaisten kosketusten mies, ja Larsson,
keskitetyn hiljaisuuden mies. He pysähtyvät kaikkialle, missä on
hiljaisuutta, ja heidän keskustelunsa kuulee jokainen, joka pidättää
hätäistä hengitystään ja on hetken hiljaa.

BLAISE PASCAL.
Tavan takaa toistuvat aikojen kiertokulussa ne nousukohdat, joissa
Blaise Pascal tulee esille aivan kuin ajankuvaan kuuluvana.
Hän oli taistelujen rohkea mies.
Taistelut alkoivat tieteen alalla, geometrian lukemisella salassa isältä --
tähän aineeseen vetivät poikaa voimakkaat taipumukset --, ne jatkuivat
piileksivän kirjapainon avulla ja kohdistuivat julkisuuden hävittäviin
voimiin, joina hänen aikanaan olivat jesuiitat, ja siirtyivät lopulta
sisäisen elämän hiljaisuuteen, missä tehtiin tiliä kaikkien aikojen
kipeistä kysymyksistä ja joka niinmuodoin oli Jaakobin taistelua
aamuruskon nousussa Jumalaa vastaan.
Blaise Pascal, joka oli syntynyt kantamaan neron aseita ja käytteli niitä
jo varsin taitavasti toisella vuosikymmenellään, tuli tapojen
parantajaksi ja kuoli huulillaan sanat: »Jumalani, älä minua koskaan
jätä!»
Tällainen kehitys on kulkua taistelusta taisteluun saavutusten
merkitysten laajetessa samoin kuin laajenevat väreet veden tyynellä
pinnalla, kun vesilintu vie kulman kärkeä eteenpäin. Sisäistäkin
taistelua käydään kouraantuntuvin ottein. Taistelu on näet aina hyvin
todellista; sen kärki suuntautuu aina eteenpäin ja rintama laajenee.
Taaksepäin kulman sisälle kasvaa voittoisa lepo ja kirkastuva kärsimys.
Sellainen taistelu, jos se saa häiritsemättä jatkua ja temmata mukaansa
kaikki suuret sisäiset voimat, painuu miltei säännöllisesti

uskonnolliselle alalle. Sellainen on monen suurmiehen kehitys ollut.
Nero, jolla on ylenmäärin lahjoja käytettävänään omalla erikoisalallaan,
haluaa jo luonnostaankin koetella voimiaan toisilla aloilla, joen tavoin,
joka mahtumatta uomaansa etsii tulvehtien ja voitonvarmana uusia
mahdollisuuksia.
Ensin Blaise Pascal saavutti vuosisataisia voittoja geometrian ja
fysiikan alalla, sitten hän kohtasi tiellään jesuiitat, kauhistui hengessään,
pysähtyi, kokosi voimansa ja saavutti voiton, kulki rohkeasti ohi ja
vetäytyi maaelämän hiljaisuuteen, ryhtyi siellä ratkaisevaan taisteluun
omaa itseään vastaan, kaivoi saartokaivannot, uuvutti nälällä ja janolla
sairaan vastustajansa ja saikin valloitetuksi joitakin etuvarustuksia.
Silloin hän kuoli.
Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.
Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen
henkensä pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja
luontoa, siis ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän
merkityksen ja ihmisten ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi
olla tarkkaan määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri;
hänellä oli terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita.
Poika alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden
lausuntoja vastaan.
Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa,
muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin
päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee
ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.
Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo
täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman
kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta
ihmetystä ja ihailua.
»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin
aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja

ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä
tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea
matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa
etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen
Ja Descartesin teoksia.[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen
voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi
Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti sen
teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on
käännetty muutamia lukuja.
Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat nesteiden
tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös, että
Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu
myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin
suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten
heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä ja
voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan
ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu
laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli,
todennäköisyyslaskelmat, aritmeettinen kolmio, sykloiidin
ominaisuudet ja omnibusliikenne Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen
osalle keksintöjä, joista kannatti ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla
syyllä, kuin sellaisen itserakkaan ja kunnianhimoisen nykypäivien
ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.
Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa
ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei
näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä,
ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten
tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.
Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä
huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille, myöskin
itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista mieltä, häneen
oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen päämäärän hän oli
saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka häntä kammoksuu!
Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen elämäänsä.

Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka mursivat
kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko pääsi
halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui hengenvaaraan ja
vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen tapaus; kerran
hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen. Ilmakehän
järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin hän oli
tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin
mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen